Köyhässä aasialaisvaltiossa muslimikasvatuksen saanut sananvapauden puolesta taisteleva feministikirjailija on ehkä poliittisesti korrektein kuviteltavissa oleva mediailmiö. Suomalaisessa mediassa Taslima Nasrinin nimeä alettiin toistella yhä tiiviimmin reilu vuosi sitten, kun militantti muslimiryhmä julisti palkkion hänen tappamisestaan ja Bangladeshin hallitus antoi hänestä pidätysmääräyksen.

Sitä ennen Nasrinin uusin kirja Häpeä (Lajja) kiellettiin Bangladeshissa ja pian sen jälkeen myös Sri Lankassa. Kirjan kieltämisellä on suurta mainosarvoa meillä, sillä tiedonpuun hedelmistä juuri ne kielletyt maistuvat parhailta.

Kohu mehustaa tietenkin myös Nasrinin vastikään suomeksi julkaistua romaania, jonka alkusivuilta kääntäjän nimeä on turha hakea. Häpeää on mahdoton lukea muuten kuin poliittista melskettä vasten.

Pamfletin ja realistisen romaanin välimaastoon sijoittuva teos kertoo fiktiivisen tarinan muslimifundamentalistien sortaman bangladeshilaisen hinduperheen kohtalosta, mutta tarinan lomaan on sijoiteltu kursiivilla painettuja raporttiosuuksia hinduihin kohdistetuista vainoista. Kollaasin elementtejä tuovat mukaan myös otteet Bangladeshin perustus- ja maanpuolustuslaeista.

Häpeän päähenkilöksi nousee hinduperheen poika, vasemmistolainen Suranjon Datta, jonka näkökulmasta kerrotuilla osuuksilla romaani alkaa ja päättyy. Suranjon on henkilöistä syvällisimmin kehitelty ja mieleenjäävin: monien muiden tavoin hän haluaisi irrottautua uskonnosta minuuden ensisijaisena määrittäjänä, mutta ympäristö lyö väkisin häneen hindun leiman.

Hän on ensin hindu, sitten vasta ihminen, halusipa sitä tai ei. Ilman tätä ihmisyyden kieltävää ajattelun tukosta vähemmistöihin kohdistuvat väkivaltaisuudet eivät olisi mahdollisia.

Ympäristön paineessa Suranjonin kulttuurinen identiteetti horjuu, hän alkaa hävetä itseään ja muuttuu itsekin väkivaltaiseksi, raiskaa avuttoman muslimiprostituoidun.

Suranjon kokee myös ideologisen romahduksen. Hänen vasemmistolaiset muslimiystävänsä taipuvat noudattamaan uskonnollisia rituaaleja, hyväksyvät hiljaisesti kiihkoilijoiden ylivallan. Leninin, Marxin, Engelsin, Morganin, Gorkin, Dostojevskin, Tolstoin ja Sartren paksujen teosten opetuksista ei ole apua Suranjonille, ja hän polttaa kaikki kirjansa pihallaan. Kirjojen polttaminen on uhri, jonka hän antaa sovittaakseen sen, ettei kyennyt suojelemaan sisartaan terroristeilta.

Uskonnollisten mellakoiden jäljiltä Suranjon on törmännyt poltettuihin kirjoihin jo teoksen alkupuolella. Löytäessään jalkojensa juuresta Maksim Gorkin puoliksi palaneen romaanin Äiti Suranjon samastuu äitinsä palanutta ruumista tallanneeseen Pavel Blahoviin.

Sosialistinen realismi on Nasrinin proosan synnyttäjä ja hoivaaja. Vaikka kerronta tuntuu narratiivisiin mestarinäytteisiin tottuneesta länsimaisesta lukijasta kömpelöltä, kirjallisuusniekoilla on varmasti jotain opittavaa Nasrinin teoksesta.

Häpeä on konstailematonta kirjallisuutta, joka pyrkii viittaamaan suoraan todellisen hädän ja sorron maailmaan. Se on aluetta, jonka tekstuaalisiin sokkeloihin mieltynyt länsimainen kirjallisuus on välillä kokonaan hukannut.

Realistisen kirjallisuuden teeseihin kuului pyrkimys esittää yksilön kokemuksen kautta yleisiä yhteiskunnallisia säännönmukaisuuksia ja epäkohtia, ja tämä toimii hyvin Häpeässä. Romaanihenkilöiden inhimilliseen hätään eläytyminen on tärkeää siellä, missä sen kaltainen sorto ja syrjintä ovat tosiasioita. Dokuntentaarisissa raporttiosuuksissa lukijalle väännetään rautalangasta, että se kuuluu Bangladeshin arkipäivään.

Tiedot muslimifundamentalistien väkivaltaisuuksista eivät ole uutta eurooppalaiselle lukijalle. Häpeän lukeminen on omiaan vahvistamaan kuvaa veitsiä heiluttavista kasvottomista rättipäistä, jotka ovat ensin muslimeja, sitten vasta ihmisiä.

Kommunismin kukistuttua islamista on tullut länsimaisen kapitalismin päävihollinen, joten Nasrinin kaltaisen marttyyrikirjailijan paikka on jo pitkään ollut avoinna valistuneissa länsivalloissa. Meillä Nasrinin romaani saattaakin toimia täsmälleen päinvastoin kuin Bangladeshissa – uskontokuntiin kohdistuvien ennakkoluulojen murtamisen sijasta se vahvistaa niitä.

Uskonkiihkoilijoiden vainon uhrien kuvausten sijaan maallistuneet eurooppalaiset lukijat tarvitsisivat realistisen romaanin, joka näyttäisi, mikä ajaa fundamentalistit lyömään toisin ajattelevaa ihmistä, miltä uskonnollisten tunteiden loukkaaminen tuntuu — ja ennen kaikkea miksi. Köyhän, oppimattoman ja fanaattisen muslimin näkökulma ei tietääkseni ole vielä päässyt esiin käännöskirjallisuudessamme.

Taslima Nasrin: Häpeä, Like 1995. (Lajja, 1994)

 

Rankkaa menoa maorislummissa

Uuden-Seelannin noin 3,4 miljoonasta asukkaasta on nykyisin kymmenisen prosenttia saarten alkuperäisasukkaita maoreja. Brittien rynniessä 1800-luvulla kultalöytöjen innoittamina sankoin joukoin maorien maille, he kohtasivat yllättäen rajua ja tehokasta vastarintaa.

Perinteisiin maorikeihäisiin, nuijiin, kirveisiin ja tikareihin sonnustautuneet, lähes kauttaaltaan tatuoidut ja viholliselle kieltään näyttävät rohkeat soturit pakottivat valloittajat pian rauhansopimukseen. Toisin kuin lukuisat muut alkuperäiskansat, maorit onnistuivat taistellen saamaan tunkeilijat tunnustamaan oikeutensa.

Vaikka maorien oikeudet ovat edelleenkin perustuslaissa turvatut ja he ovat tärkeä osa koko yhteiskuntaa ja kansallista identiteettiä, maan nopea muuttuminen urbaaniksi teollisuusyhteiskunnaksi on syventänyt kuilua arvotyhjiössä elävien, vähän koulutettujen ja työttömyydestä kärsivien maorien ja paremmin toimeentulevien valkoisten, maorikielellä pakehojen, välillä.

Yhä useammat maorit ovat menettäneet rituaalisen kosketuksensa maahan sekä kansansa ikivanhoihin perinteisiin. Tähän ongelmaan pohjautuu Alan Duffin Uudessa-Seelannissa palkittu ja laajaa keskustelua herättänyt esikoisromaani Kerran sotureita.

Alan Duff vie lukijansa keskelle Pine Block -nimistä Aucklandin maorislummia, jossa miehen mitta on hänen iskujensa nopeus ja jalkatyöskentelynsä tehokkuus. Jos hakattavaksi ei löydy ketään ryyppykaveria, voi tottelematonta vaimoa käyttää kätevästi hiekkasäkin asemesta.

Lapset saavat kuunnella yökaudet peloissaan ryyppyremmien mellastusta ja siivota aamuisin yöllisten remujuhlien jälkiä. Jotkut katsovat parhaimmaksi häipyä kokonaan pois piittaamattomien vanhempien luota ja hakea lohtua pilvenpoltosta ja liimanhaistelusta. Vanhemmat pojat taas etsivät itseään ja esi-isiensä soturi-identiteettiä rajuista ja pahamaineisista jengeistä.

Kerran sotureita keskittyy kuvaamaan yhden perheen koettelemuksia. Heken perhe elää Pine Blockin kovimman jätkän, Jake Heken eli Nyrkki-Jaken varjossa. Jaken on pidettävä mainettaan yllä jatkuvasti ja niinpä häntä on toteltava niin baarissa kuin kotonakin – muutoin tuloksena on rumaa jälkeä.

Jake vyöryy elämäänsä eteenpäin kuin murrosikäinen kloppi, vastuuttomasti ryypäten ja rälläten sekä syyttäen kaikista vastoinkäymisistään muita. Jaken tehtävä Duffin kerronnassa on olla maorimiehen koko lohduton kuva.

Jaken vaimo Beth edustaa taas edes jonkinlaista toivoa. Beth yrittää epätoivoisesti parempaan huomiseen ja itseensä uskoen pitää perhettään jollakin tapaa koossa, mutta tarttuu kuitenkin usein helpoimpaan vaihtoehtoon: kaljapulloon. Kaljaa juodessa kun Jaken hakkaamat mustelmatkin tuntuvat parantuvan nopeammin. Loppua kohden positiivisuus ja toivo jossain odottavasta oikeasta elämästä alkavat kuitenkin elää Bethin ja erityisesti perheen lasten henkilöhahmojen kautta.

Hengästyttävä, suorastaan silmille hyppäävä rankkuus on ollut selvästi Duffin ensisijainen tyylillinen päämäärä. Teksti juoksee vauhdilla eteenpäin välillä kompuroiden kuten päähenkilöiden jäsentymättömät ajatuksetkin, mutta yhtäkaikki, pullot tyhjenevät, nyrkit heiluvat ja eteenpäin mennään kovalla vauhdilla.

Englanninkielisen alkuteoksen kovuudesta haihtuu ikävä kyllä aimo annos pois tökkivän suomennoksen johdosta. Suomentaja ei ole läheskään aina onnistunut saamaan maorikovisten uhoa kuulostamaan suomeksi uskottavalta.

Vaikka Kerran sotureita onkin poikkeuksellisen raju kuvaus perhehelvetistä jollainen on mahdollinen missä päin maailmaa tahansa, on sen tärkein ulottuvuus kuitenkin kaupungeissa asuvien maorien arkipäivän koruton julkituominen.

Alan Duff ei syytä maorien ongelmista suoraan ketään, ei valtaväestöä eikä varsinaisesti maorejakaan. Hän pyrkii ainoastaan kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin hän itse maorislummit hyvin tuntien on kokenut.

Romaanin Uudessa-Seelannissa herättämä keskustelu perustuu juuri sen kaunistelemattomaan rehellisyyteen. Samannimisen Suomessakin tänä syksynä pyörineen elokuvan ohjaaja Lee Tamahori onkin todennut: ”Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin kirjoittanut mitään tällaista. Kukaan valkoinen ei voisi kirjoittaa tällaista tarinaa. Häntä parjattaisiin ja hänet ajettaisiin pyssyin ja veitsin ulos kaupungista.”

Juuri rehellisyydessä ja heimoveljien raadollisessa kuvauksessa on Duffin romaanin voima ja merkitys. Heken ja lukemattomien muiden samankaltaisten perheiden heiluessa juurettomina sosiaaliavun turvin suurkaupunkien vuokrakasarmeilla, herää kysymys kuka tästä kaikesta lopulta hyötyy?

Alan Duff: Kerran sotureita, Like 1995. (Once Were Warriors, 1990)
 

Kiinan kehitys uhkaa

Kiinan kehittyminen näyttää olevan ihmiskunnan suurin uhka tällä hetkellä. Kiina on toki suuri pinta-alaltaan (9,5 miljoonaa neliökilometriä) mutta vielä suurempi väestömäärältään, 1,2 miljardia. Väestö kasvaa syntyvyydensäännöstelystä huolimatta, mutta viljelykelponen maa, joka on vain noin 10 prosenttia kokonaispinta-alasta, pienenee 1,4 prosentilla vuosittain.

Ei tarvitse kovin kummosta laskuopin tuntemusta huomatakseen, että tämä yhtälö ei toimi.

Tähän johtopäätökseen on päässyt myös Worldwatch-instituutti ja Lester Brown, joka on julkaissut kirjan Who Will Feed China? Wake-Up Call for a Small Planet. Brown esittelee laajan kokoelman lukuja ja tosiasioita, miten teollistuminen ja modernisaatio tuhoavat viljelymaata ja miten satomäärien kasvukaan ei voi kompensoida väestön kasvun ja viljelyalan vähenemisen tappioita.

Elintapojen muutos, lihansyönnin ja mm. oluen juonnin lisääntyminen kuormittaa ruokatuotantoa entistä enemmän. Kun on käynyt selvästi, ettei Kiina voi pitää kiinni johtajiensa vaalimasta omavaraisuudesta, todistellaan miten Kiinan megaluokan ruuantuonti olisi joko mahdotonta tai nostaisi viljan hinnan pilviin.

Pääongelma on tietenkin se, etteivät jo teollistuneet maat voi luopua omasta kulutuksestaan. Esimerkiksi vuoristoinen Japani tuo valtaosan ruoastaan, esimerkiksi 70 prosenttia viljastaan, ja vain harvoilla mailla on viljan ylituotantoa. Kuitenkaan Brown ei sanallakaan vihjaa siihen, miten juuri teollisuusmaat estävät Kiinan kestävän kehityksen ja kasvun.

Yhdysvallat saattaa olla vielä maailman suurin viljanviejä, mutta entä kun kasvihuoneilmiön kiihtyminen kuivattaa nykyisin viljavat alueet? Kiinalaiset eivät missään tapauksessa saa tuoda lihaa ulkomailta, mutta Yhdysvallat voi huoletta kaataa sademetsiä Etelä-Amerikassa pihvikarjansa tieltä.

Tässä onkin kysymyksen ydin. Millä oikeudella kiellämme kiinalaisilta saman elintason joka meillä on?

Toisaalta on aivan päivänselvää, ettei pikku planeettamme kestä kehitysmaiden kehittymistä ilman teollisuusmaiden alikehitystä. Teollisuusmaita taas ei saada alikehittymään ilman jonkinlaista ekofasisimia.

Lester Brownkin yrittää löytää joitain inhimillisiä ratkaisuja tyyliin olkaa hyvä ja oppikaa meidän virheistämme. Hänen mielestään kiinalaisten pitäisi esimerkiksi käyttää enemmän tekokuituja, jotta puuvillapeltojen ei tarvitsisi kilpailla riisipeltojen kanssa.

Kuitenkin herätyksen pitäisi herättää kiinalaisten ohella länsimaiden ihmiset ja varsinkin päättäjät, jos Kiinan kasvun ongelmat halutaan ratkaista.

Lester R. Brown: Who Will Feed China? Wake-Up Call for a Small Planet, Worldwatch Institute, W. W. Norton 1995.
 

Sienimetsään Tansaniassa

Helsingin ja Dar es Salaamin yliopistojen tutkimusyhteistyön seurauksena syntynyt kirja Edible Mushrooms of Tanzania on ensimmäinen etnomykologinen tutkimus Tansanian syötävistä sienistä.

Tansaniaan useamman vuoden kuluessa tehdyillä kenttätutkimusmatkoilla suomalaiset sienitieteilijät kiersivät noin 20 000 kilometriä Tansanian kylissä ja eri heimojen parissa. Tutkijat keräsivät sieninäytteitä ja haastattelivat ihmisiä näiden sienitietoudesta.

Trooppisen ilmaston ansiosta sienisato voi Tansaniassa olla vähintään yhtä suuri kuin pohjoisen lauhkealla ilmastovyöhykkeellä.

Monien Tansanian heimojen havaittiin pitävän sieniä parhaimpana lihan tai kananpojan veroisena ruokana. Tuoreet tai kuivatut sienet ovatkin Tansanian markkinoilla yleinen kauppatavara. Useimmat haastatelluista ihmisistä kykenivät tunnistamaan kolmesta seitsemään sienilajia.

Sieniä paljon käyttävien heimojen lisäksi Tansaniassa on kuitenkin monia heimoja, kuten maasait ja arushat, jotka eivät syö ollenkaan sieniä. Joka tapauksessa useimmat afrikkalaiset eivät esimerkiksi syö pelloilla ja laitumilla yleisesti kasvavia Agrarius-herkkusienilajeja. Samoin useimmat tansanialaiset vieroksuvat tatteja.

Lukuisista kyselyistä huolimatta missäänpäin Tansaniaa ei tavattu mitään merkkejä hallusinogeenisten sienten samanistisesta käytöstä, mikä on yleistä esimerkiksi Väli-Amerikan intiaaneilla. Silti Tansaniassa oletettavasti kasvaa karjan laidunmailla hallusinogeenisiä Psilocybe- ja Panaoelus-sukuihin kuuluvia sieniä.

Osa havaitusta sienten tunnistukseen ja käyttöön liittyvistä ongelmista johtui Tansanian luontoon alunperin kuulumattomien mänty- ja eukalyptuslajien laajoista monokulttuuri-istutuksista. Alkuperäiset tansanialaiset sienet eivät voi elää symbioosissa näiden vierasperäisten puulajien kanssa.

Sienitutkijat havaitsivat näiden puuviljelmien maanpinnan olevan myös paksun karikekerroksen peitossa. Näin juuri mitään ruohoa tai muuta aluskasvillisuutta ei kasva esimerkiksi karjan syötäväksi. Samasta syystä nämä puuistutukset eivät tuota villivihanneksia, hedelmiä tai yrttejä paikallisten asukkaiden käyttöön.

Monien mäntyviljelmien havaittiin muiden sienten kilpailun puuttuessa olevan sen sijaan täynnä punaisia Amanita muscaria -kärpässieniä.

Tansanian sienilajistoon mäntyistutusten mukana tullut Amanita muscaria muistuttaa ulkonäöltään paljon eräitä syötäviä tansanialaisia kärpässienilajeja. Tutkijat kuulivatkin monia kertomuksia punaisten kärpässienten aiheuttamista myrkytyksistä, joista ainakin yksi oli johtanut kuolemaan.

Eräs vähemmän vakavan kärpässienimyrkytyksen uhri menetti vain tajuntansa ja keskusteli hänelle ilmestyneiden kuolleiden sukulaistensa henkien kanssa.

Eräänä mahdollisena tunnistamattomien myrkyllisten sienten aiheuttamana ongelmana tutkijat mainitsevat nälänhädän, minkä aikana ihmiset voivat syödä muutoin hylkimiään sienilajeja.

Etnomykologisen tiedon esilletuomisen ohella Edible Mushrooms of Tanzania on samalla ensisijaisesti käytännöllinen sienten tunnistuksen ja hyötykäytön perusopas. Kirjassa esitellään Tansanian 31 yleisintä syötävää sientä sekä myös muutama myrkyllinen sieni hyvinä värikuvina. Samalla kirja johdattaa sienten käsittelyn, säilytyksen ja ruuaksi valmistuksen perusteisiin.

Kirjassa on myös melko perusteellinen sienten rakenteen, lajikohtaisen anatomian, sieniekologian sekä sienten mikroskooppisen ja visuaalisen tunnistuksen kuvaus. Esimerkiksi sienten itiöpölyn väri mainitaan aina – toisin kuin monessa suomalaisessa sivumäärältään paljon laajemmassa sienioppaassa.

Tieteellisestä otteesta huolimatta kirjassa selitetään alusta alkaen kaikki siinä esiintyvät termit ja teoriat. Esimerkiksi sienten anatomiasta on kiitettävässä määrin piirroksia. Kirja soveltuukin myös sienitieteeseen tai biologiaan perehtymättömille motivoituneille sieniharrastuksen vasta-alkajille.

Kirjassa kuvattuista sienistä osa on Pohjoismaissa tunnettujen syötävien sienten trooppisia lajivariaatioita. Mukaan mahtuu silti myös muutama eksoottinen erikoisuus.

Tansaniasta löytyy muuallakin tropiikissa esiintyviä Terminomyces-sukuun kuuluvia termiittien kanssa symbioosissa eläviä sieniä. Termiitit viljelevät sienirihmastoa maanalaisiin käytäviinsä viemissään kasvinjätteissä. Tästä syystä näillä sienillä on pitkä kiinteä porkkanamainen juuri. Tansanialaiset pitävät useimpia Terminomyces-lajeja ylivoimaisesti parhaimpina muihin ruokasieniin verrattuna.

Tutkimusryhmä löysi myös yhden aikaisemmin tieteellisesti tutkimattoman syötävän Terminomyces-lajin. Trooppisissa vielä tutkimattomissa sienilajeissa voikin vielä olla hyviä kanditaatteja kaupallisiksi viljelysieniksi. Kirjassa on hyvä trooppisia hyötysieniä kattava kirjallisuusviitteistö.

Monet heimot käyttivät sieniä myös ihmisten ja eläinten lääkkeenä. Vielä tutkimatta mitä näissä sienissä mahdollisesti olevat vaikuttavat kemikaalit ovat.

Kirjaan on koottu myös jonkin verran sieniin liittyviä uskomuksia, joista osaa tutkijat pitävät hauskoina satuina, mutta osassa voi olla syvällisempääkin järkeä, kuten: ”Ihmiset kuolevat lopullisesti, mutta me sienet tulemme ja menemme, tulemme ja menemme.”

M. Härkönen, T. Saarimäki ja L. Mwasumbi: Edible mushrooms of Tanzania, Karstenia 1995.