Ulkomaanuutisista luemme päivittäin, mitä Yhdysvallat, Euroopan unioni, Venäjä tai jokin muu valtio on kulloinkin sanonut tai tehnyt. Kansainväliset tilastolliset vuosikirjat ovat pullollaan lukuja, joiden uskotaan kuvaavan näiden tekojen tuloksia: kuinka paljon rahaa, tavaraa ja palveluja on siirtynyt sisään tai ulos kustakin valtiosta tai valtioryhmittymästä.

Mutta sekä ulkomaansivut että tilastokirjat vaikenevat yhdestä keskeisestä valtablokista: ylikansallisista yhtiöistä. Nykymaailmaa ei juuri voi ymmärtää, ellei tunne suuryhtiöiden kaikkialle ulottuvaa vallankäyttöä.

Kun maailman tapahtumien mediapintaa raaputtaa, taustalta löytyy tavan takaa ylikansallisten yhtiöiden pyrkimyksiä. Hyvä esimerkki on Euroopan yhdentyminen. Kyseessä olevat korporaatiot vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että vuonna 1985 alettiin luoda ns. sisämarkkinoita. Uuteen yhdentymisvaiheeseen tähtäävää ehdotusta olivat laatimassa mm. Philipsin, Fiatin ja Olivettin pääjohtajat.

EU:ssa tapahtunutta ylikansallisille yhtiöille edullista muutosta on globaalilla tasolla ajettu Gatt-neuvotteluissa. Esimerkiksi vuonna 1991 Yhdysvaltojen neuvottelijoita avustavien kolmen keskeisen komitean 111 jäsenestä 92 edusti yksittäisiä yhtiöitä, 16 teollisuuden kauppaorganisaatioita ja kaksi ammattiliittoja. Tuona vuonna oli komiteoihin saatu kongressissa käydyn kiistelyn tuloksena myös yksi ympäristöjärjestön edustaja. Yhtään terveysalan tai kuluttajajärjestön edustajaa ei avustavissa komiteoissa ollut.

Kaikesta soluttautumisesta huolimatta uuden sopimuksen synty näytti välillä uhatulta, mutta General Motorsin, IBM:n ja muiden yhdysvaltalaisten yhtiöiden painostuksesta Pohjois-Amerikka ja Eurooppa sopivat kiistansa. Uusi Gattin korvaava sopimus Maailman kauppajärjestöstä eli WTO:sta solmittiin vuonna 1994.

Ylikansallisten loistavimpia saavutuksia maailmanlaajuisessa vallankäytössä on vuonna 1992 Rio de Janeirossa järjestetyn ympäristö- ja kehityskonferenssin vesitys. Ne onnistuivat poistamaan konferenssin esityslistalta kaikki ehdotukset ylikansallisten säätelystä. Jopa yhtiöiden tarkkailua koskevat esitykset poistettiin. Ylikansallisten yhtiöiden uskottiin pystyvän valvomaan itse itseään.

Yhdistyneet johtokunnat

Jo ennen Rion kokousta suuryhtiöt olivat huolehtineet, että YK-koneisto suojelee niiden voittoja. Vaikka YK:n elimissä on eri maiden nimittämiä edustajia, ei ole lainkaan selvää, mitä nämä varsinaisesti edustavat: taustat vaihtelevat, mutta joka tapauksessa ylikansallisilla yhtiöillä on runsas edustajisto maailmanjärjestössä.

Esimerkiksi YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön Faon koneistamistyöryhmässä on edustajia mm. seuraavista yhtiöistä: Caterpillar, John Deere, Fiat, Massey Ferguson, Mitsui, British Petroleum ja Shell. Niinpä järjestö omissa ohjelmissaan ja kenttätyössään tukee voimakkaasti maatalouden kemiallistamista ja koneistamista.

Faon ja WHO:n yhteinen elin Codex Alimentarius -komissio laatii kansainvälisiä normeja elintarvikkeiden sallituista myrkkypitoisuuksista. Se on WTO-sopimuksen yhtenäisten ”elintarviketurvallisuus”-normien hyväksyjä. Esimerkiksi vuonna 1991 komission 197 jäsenestä 50 oli maatalouskemian yhtiöistä ja 14 elintarvikeyhtiöistä. Vain kaksi jäsentä edusti kuluttajia.

Vuosien 1989–1991 kokouksissa 49 prosenttia Yhdysvaltojen ja 61 prosenttia Sveitsin delegaatiosta edusti teollisuutta. Sveitsiläis-ylikansallisella Nestléllä oli enemmän edustajia kuin useimmilla jäsenmailla.

Voiko kaikki tämä olla totta? Tekevätkö länsimaisten tiedotusvälineiden toimittajat siis lähes yhtä harhaisia uutisia kuin mukavan myönteisten Pravda-juttujen kirjoittajat aikoinaan? Mihin yhtiöiden valta-asema oikein perustuisi?

Ehkäpä edellä esitetyt, lähinnä globaaleja ympäristökysymyksiä käsittelevistä julkaisuista poimitut tiedot tulevat uskottavimmiksi, kun täydennän niitä YK:n kauppa- ja kehityskonferenssin Unctadin ja muiden vastaavien organisaatioiden luvuilla. Näiden virallisten tietojen mukaan taloudellinen valta lukuisilla aloilla on harvojen ylikansallisten yhtiöiden käsissä. Maailmassa oli 1990-luvun alussa noin 37 000 ylikansallista yhtiötä, joilla oli noin 170 000 tytäryhtiötä. Kansainväliset yrityskaupat ja yhtiöiden sulautuminen toisiinsa ovat viime vuosikymmeninä lisänneet niiden lukumäärää nopeasti.

Toisaalta ylikansallinen pääoma on keskittynyt voimakkaasti: yksi prosentti emoyhtiöistä omistaa puolet tytäryhtiöiden yhteenlasketusta pääomasta. Suurimmat ylikansallisista ovat maailman suurimpia talousyksiköitä. Öljy-yhtiö Shellin liikevaihto oli vuonna 1990 suurempi kuin Bangladeshin, Nepalin, Etiopian, Kenian, Nigerian, Tansanian, Ugandan ja Zairen yhteenlaskettu kansantuote. Näissä maissa asuu noin 500 miljoonaa ihmistä.

Vaikka ylikansallisia yrityksiä kutsutaan myös monikansallisiksi, niiden omistus tai hallinta eivät ole kovinkaan kansainvälisiä: valta yhtiöissä on keskittynyt emäyhtiön sijaintimaan kansalaisille. Yli 90 prosenttia pääkonttoreista on läntisissä teollisuusmaissa.

Sisäistä ulkomaankauppaa

Ylikansallisten kautta tapahtuva ulkomainen vaikutus eri maiden talouksiin on ratkaiseva: Yhtiöiden ulkomaantuotanto on kasvanut toisen maailmansodan jälkeen nopeammin kuin maailman ulkomaankauppa, ja nykyisin emämaan ulkopuolella tapahtuva myynti on tätä suurempi. Lisäksi 30–50 prosenttia maailmankaupasta on itse asiassa jonkun ylikansallisen yrityksen eri haarojen välistä kauppaa.

Kolmasosa ”kehittyneiden teollisuusmaiden” (OECD) työntekijöistä oli vuonna 1987 suoraan näiden yhtiöiden palkkalistoilla. Ylikansallisten talousvallasta pääosa on keskittynyt suurimmille yhtiöille: 500 suurinta yritystä kontrolloi 70 prosenttia kaikesta maailman kaupasta ja 80 prosenttia kaikesta ulkomaisesta sijoitustoiminnasta.

Monia aloja hallitsevat vain muutamat harvat yhtiöt. Esimerkiksi elintarvikekaupasta kuuden suurimman alan yrityksen käsissä on ollut vähintään 70 prosenttia. Maailman viljakaupasta kanadalainen Cargill on hallinnut yksin 60 prosenttia. Ylikansalliset ovat kontrolloineet 80 prosenttia vientiviljelyyn käytetystä maasta.

Vuonna 1980 raakaöljyn, kuparin, rautamalmin, tinan, bauksiitin, puutavaran, puuvillan ja tupakan kaupasta oli kunkin alan 15 suurimman yhtiön osuus yli 75 prosenttia.

Myös uusien teknologioiden käyttöönotossa ylikansallisilla on keskeinen rooli. Ylikansallisten yhtiöiden valta-asemaa eivät kuitenkaan selitä vain määrät vaan myös se, että juuri yhtiöiden toiminnan hajautus moneen maahan on muuttanut ratkaisevasti niiden ja valtioiden valtasuhteita: Valtioiden mahdollisuudet kontrolloida yhtiöitä ovat vähäiset.

Sekä köyhissä että rikkaissa maissa ylikansallinen yhtymä voi vastata niin maltillisiin kuin radikaaleihin, niin työntekijöiden kuin valtion taholta tuleviin vaatimuksiin uhkaamalla vetäytyä pois kyseisestä maasta. Tällöin suuri joukko ihmisiä jäisi työttömiksi ja valtio menettäisi tulojaan. Siksi uhkaukset tehoavat helposti. Usein valtio ei pysty kontrolloimaan ylikansallista edes verotuksen avulla: yhtiö voi tytäryhtiöidensä välisillä siirroilla manipuloida tulostaseitaan niin, että verotettavaa voittoa syntyy vain sinne, missä verotus on alhainen — tai sitten se voi siirtää voittonsa Caymansaarten kaltaisiin veroparatiiseihin.

Ylikansalliset siis hallitsevat maailmaa. Mutta entä sitten? Eivätkö ne tuota monenlaista hyvää ihmisille ja kehitä jatkuvasti parempaa ja hyödyllisempää teknologiaa? Kulutuskultti on toki laajalle levinnyt uskonnollisuuden muoto eikä uskonnollisia tunteita ole hyvä loukata.

Olli Tammilehto

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kansalaisaktivisti