Maaseudun köyhistä kirjoittava intialaistoimittaja sai EU:n journalismipalkinnon

Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston sanelema Intian talouden liberalisointi on hyödyttänyt vain entisestäänkin rikkainta eliittiä. Hallituksen omatkin tilastot kertovat, että saman politiikan seurauksena suuri köyhä enemmistö syö nyt vähemmän ja huonommin kuin viisi vuotta sitten, sanoo maan köyhimmät maaseutualueet kiertänyt intialainen journalisti P. Sainath.

— Hallitus itse myöntää tämän. Intia on maailman suurin demokratia ja loppukeväästä meillä on vaalit. Luulisi journalistienkin jo heräävän ottamaan selvää, miten enemmistö elää. YK on julistanut vuoden 1996 kansainväliseksi köyhyyden poistamisen vuodeksi.

Sainath itse on kolmen viime vuoden aikana viettänyt valtaosan ajastaan kiertämällä Intian kymmenen köyhintä maaseutualuetta eri puolilla maata. Intiankin oloissa ainutlaatuinen journalistinen projekti on tuottanut yhteensä satoja lehtiartikkeleita, noin 6 000 valokuvaa ja mahtavan haastatteluarkiston yli 40 kielellä tai murteella. Kuluvan kevään aikana Penguin julkaisee projektin tuotantoa kirjana.

Köyhät tekevät eniten työtä leipänsä eteen

— Tämä on ollut hyvin opettavainen projekti. Intian maaseudun köyhät ovat uskomattomimpia ihmisiä mitä maa päällään kantaa, kehuu Sainath estoitta maanmiehiään ja ennen kaikkea -naisiaan.

— Tuhansista ottamistani valokuvista et löydä yhtäkään, jossa köyhä ihminen kerjäisi tai anoisi apua, kuten kaupungeissa näkyy jatkuvasti. Kerjäläinen on myös Pohjoisen journalismin köyhästä kehitysmaan kansalaisesta antama virheellinen stereotyyppinen kuva. Nämä ihmiset eivät kaipaa almuja vaan yhtäläisen mahdollisuuden ansaita elantonsa rehellisellä työllä.

— Kun olen nähnyt, kuinka mielikuvituksellisilla ja rankoilla tavoilla ihmiset itsensä ja perheensä elättävät, en voi kuin ihmetellä mihin kaikkeen he pystyisivätkään, jos heille annettaisiin se tasavertainen mahdollisuus. Siksi Intian hallituksen talouspolitiikka on niin raivostuttavan huonoa. Se lähtee aivan muiden ihmisten kuin intialaisten enemmistön tarpeista.

Sainathin köyhyysprojekti on saanut toistakymmentä intialaista ja kansainvälistä journalistipalkintoa, jotka itse asiassa ovat pitäneet projektin hengissä.

— Kaikki rahat ovat menneet projektiin, eivätkä itse asiassa ole riittäneetkään, sanoo Sainath.

Tavallisten ihmisten elämä kiinnostaa lukijoita

— Intian valtalehdistö on sitoutunut omistajiensa, ylemmän keskiluokan, intresseihin. Lehdet antoivat enemmän palstatilaa kahdelle maailmalla menestyneelle intialaiselle kauneuskilpailun voittajalle kuin 400 miljoonalle köyhyysrajan alapuolella elävälle intialaiselle. Siinä mielessä intialainen journalismi on pettänyt yleisönsä, sanoo Sainath.

— Köyhyysprojektin saama myönteinen palaute on kuitenkin osoittanut, että lukijoita kiinnostavat tavallisten ihmisten ongelmat ja suuret määrät nuoria journalisteja olisi halukkaita kirjoittamaan niistä, jos vain päätoimittajat sallisivat sen.

Sainath oli Intiassa tunnettu journalisti jo ennen köyhyysprojektiaan, mutta silti 20 päätoimittajaa hylkäsi hänen ideansa kiertää maan köyhimmät alueet sanoen, etteivät lukijat ole sellaisesta kiinnostuneita. Hylkääjien joukossa oli myös Times of India, joka kuitenkin samoihin aikoihin myönsi Sainathille suurehkon palkintostipendin muista töistä.

— Kun sanoin käyttäväni stipendin tähän tarkoitukseen, he lopulta lupasivat julkaista muutaman artikkelin. Jo ensimmäisten jälkeen toimitus alkoi saada ennätysmäisen määrän lukijakirjeitä ja Timesin isot pojat joutuivat myöntämään että ehkä tämä sittenkin on kiinnostava aihe. Loppujen lopuksi he päätyivät välittämään tavallisten kansakoulunopettajien ja sairaanhoitajien sekkejä sellaisille hyville pienprojekteille, joista olin kirjoittanut, Sainath nauraa.

Sainathin jutut paljastivat korruptiota

Times of India julkaisi lopulta 84 artikkelia, joista 40 ylsi etusivulle. Näiden artikkeleiden pohjalta on Intian liittovaltion ja osavaltioiden parlamenteissa esitetty 114 virallista kyselyä, jotka ovat johtaneet paikoin suuriinkin puhdistuksiin korruptoituneessa virkamieskunnassa.

— Melkein voisi sanoa, että mitä korkea-arvoisempi viskaali, sitä myönteisempi on hänen suhtautumisensa ollut, Sainath ihmettelee. Hän on juuri suostunut myös vakituiseksi vierailevaksi luennoitsijaksi korkeiden virkamiesten koulutuskeskukseen.

— En aio puhua heille säädöksistä vaan elävästä elämästä, hän suunnittelee. Suomessa Sainath vieraili joulukuussa kehitysmaatoimittajien Maailman Sivu -yhdistyksen kutsusta. EU:n komissio myönsi marraskuussa Sainathin köyhyysprojektille kehitysjournalismipalkinnon Prix Natalin.

Noin 5 000 ecun palkintosumma menee kokonaisuudessaan kiertävien valokuvanäyttelyiden tekemiseen. Sainthin mielestä on tärkeää, että juuri ne kaukana maaseudulla elävät usein lukutaidottomat ihmiset, joista artikkelit ja kuvat kertovat, saavat nähdä itsensä ja ystävänsä kuvissa ja lehtien sivuilla.

Juha Rekola

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Maailman Sivu ry:n puheenjohtaja.

Sainathin artikkeleista on suomeksi julkaistu ”Vähän lehmiä — paljon sontaa” Maailman Sivu ry:n seminaariraportissa Missä ovat hyvät uutiset kehitysmaista (Kepan raporttisarja No 9) ja ”Luarian talo” Kumppanissa 4/94. Maailman Sivu saa myyntiin omakustannushintaan pienen erän Sainathin uutta englanninkielistä kirjaa. Penguin Booksin julkaisemaa kirjaa voi kysellä Kepasta.