Joukko suomalaisia historian- ja yhteiskuntatieteiden tutkijoita on tarttunut ajankohtaisen aiheeseen kirjoittamalla esseekokoelman Rasismi politiikassa ja tieteessä – aate- ja oppihistoriallisia esseitä.

Osittain sama aktiivinen intellektuellijoukko julkaisi vuonna 1994 esseekokoelman Eurooppalainen ihminen. Siinä kirjoittajat halusivat osoittaa, kuinka uudet tulkinnat ja arvaamattomat näkokulmat menneeseen voivat oikaista ennakkoluulojamme ja ravistella myyttejä suhteessa siihen, miten me eurooppalaiset olemme hahmottaneet ja ottaneet vastaan uusia kulttuurisia vaikutteita.

Kirjan luettuani vahvistui näkemykseni siitä, miten ahdasmielisiä me mukamas avarakatseiset eurooppalaiset olemme aina olleet. Ja kuinka raakoja toimenpiteissämme yrittäessämme tukahduttaa pelkoamme vieraaseen, uuteen ja myös oman kulttuurimme sisällä olevaan poikkeavuuteen.

Rasismi tieteessä ja politiikassa on ikään kuin jatkoa edellä mainittuun teokseen. Useimmat kirjoittajista tekevät myös laajempaa tutkimusta kirjassa käsittelemistään teemoista. Tutkimusotteet vaihtelevat aatehistoriallisesta näkökulmasta antropologian eri suuntauksien arvioimiseen. Tieteellinen rasismin tutkiminen on tullut jäädäkseen myös suomalaiseen tiedemaailmaan ja hyvä niin.

Rasismin tieteellisessä tutkimuksessa ollaan Suomessa kuitenkin vielä alkuvaiheessa. Niinpä Rasismi politiikassa ja tieteessä keskittyy rasismin ilmentymisen historiaan ja siihen miten koko ilmiötä voitaisiin käsitteellistää niin, että se olisi varteenotettavaa tiedettä.

Esimerkiksi saksalaisen tutkijan Werner Rohrin artikkeli ”Fasismi ja rasismi: rotuantisemitismin asema kansallissosialistisessa ideologiassa ja politiikassa” keskittyy analysoimaan rotu-käsitettä eri näkökulmista natsien antisemitistisessä ideologiassa. Artikkelin luettuani jäin pohtimaan käykö rasismin tieteellisille pohdinnoille samalla tavoin kuin esimerkiksi kehitystutkimukselle eli tutkijat vieraantuvat todellisesta ongelmasta akateemisen maailman norsunluutorniin.

Kirjan kahdeksasta artikkelista kaksi käsittelee kansallissosialistisen Saksan antisemitismiä ja rotuideologiaa. Artikkeli suomalaisesta rotuhygieniasta sivuaa samaa aihetta, koska se sai vaikutteensa Saksasta. Teeman historiallinen tarkastelu on tärkeää, jotta me eurooppalaisina ymmärtäisimme rasistisen ajattelumme sisäänrakennetut koodit ja halutessamme osaisimme tarttua näiden koodien purkamiseen ja uudelleen rakentamiseen, jotta suvaitsevuudesta puhuminen ja rasismikampanjoihin syydetyt rahat eivät menisi harakoille.

Teoksen artikkeleista yksi on ylitse muiden, nimittäin Tuula Vaarakallion huomio rasismin kulttuurisidonnaisuudesta. Tätä huomiota luulisi muidenkin suvaitsevaisuudesta kiinnostuneiden tarkastelevan, sillä siinä saattaa olla avain monien vaikeiden, kulttuurisesti ylitsepääsemättömiltä tuntuvien ongelmien ratkaisuun.

Vaarakallio toteaa, etta rasismi on sisäänrakennettu eri maiden kulttuurikoodiin ja sillä on pitkä historia. Rohrin artikkeli osoittaa puolestaan, kuinka natsien harjoittamalla ideologialla pyrittiin saksalaisen ”sosiaalirakenteen tervehdyttämiseen ja Euroopan uudelleenjärjestelyyn”.

Eikö siinä olisi tutkimisen aihetta, miten keskeiset eurooppalaiset valtiot harjoittavat samankaltaista toimintaa sivistyneemmässä muodossa esimerkiksi Schengenin sopimuksessa?

Uusrasismin mekanismit on rakennettu niin ovelasti kulttuurimme sisään, että emme välttämattä edes huomaa niitä. Vaarakallio havainnollistaa artikkelissaan ”Front National — verin juurin ranskalainen”, kuinka tämä sisäänrakentaminen tapahtuu poliittisen populismin voimalla ja siunauksella.

Rasismin poissulkemisen logiikka on näistä tekniikoista vahvimpia, sillä siinä ei-toivotut ryhmät nostetaan jalustalle eksoottisten kulttuurien edustajina. Poissulkeminen on erilaisuuden ylistämistä, jossa kyllä kunnioitetaan erilaisuutta, mutta erilaisuuden ehdottomuuden vuoksi kaikenlainen kulttuurinen sekoittuminen ja aktiivinen vuorovaikutus on halveksittavaa. Vaarakallion analyysi on niin syvällinen ja monipoimuinen, että sen sisällöistä voisi tehdä monta uutta ja tärkeää erillistä tutkimuskohdetta.

Kirjan muut artikkelit käsittelevät saamelais- ja mustalaiskysymystä Suomessa, antirasismia Brittilässä sekä uusrasismi-ilmiötä erityisesti Ranskassa.

Rasismin ideologiat ovat näköjään niin arkoja Suomessakin, että on helpompi kirjoittaa menneisyydessä tapahtuneista prosesseista ja muualla maailmassa tapahtuneista ilmiöistä kuin oman kulttuurin sisällä olevista ajankohtaisista asioista.

Rasismi tieteessä ja politiikassa -teosta voidaan kuitenkin pitää tieteellisen rasismikeskustelun avauksena suomalaisessa yhteiskunnassa. Jään odottamaan keskustelun jatkoa: milloin analysoidaan ja tutkitaan esimerkiksi suomalaisten suhtautumista islamilaiseen kulttuuriin ja sen edustajiin, esimerkiksi somaleihin, kurdeihin ja ex-Jugoslavian alueen kansallisiin ryhmiin?

Milloin koulujen ja yliopistojen opetusohjelmiin sisällytetään kursseja, joissa kerrotaan esimerkiksi somaliklaanien historiasta, traditioista ja elämäntavoista tai kurdien historiasta? Tai ylipäätään syistä, jotka ovat tuoneet ulkomaalaisemme Suomeen.

Tai kuka uskaltaa tarkastella ulkomaalaisviranomaisten kannanottoja aatehistoriallisen rasismidiskurssianalyysin avulla — poliitikkojen ja puolueiden kannanottoja myöten? Tässä ajassa.

Ulla-Riitta Mikkonen

Jouko Jokisalo (toim.): Rasismi tieteessä ja politiikassa, aate- ja oppihistoriallisia esseitä. Vankeinhoidon koulutuskeskus, Edita 1996.