Ihmisoikeuskysymykset tulivat kehitysyhteistyöpolitiikkaan vasta myöhään
Ihmisoikeusulottuvuus tuotiin kehitysyhteistyöhön tietoisesti vasta 1990-luvulla. Tämä näyttää liittyneen Suomen ihmisoikeuspolitiikan yleiseen aktivoitumiseen. Ihmisoikeudet unohtava käsitys kehityksestä taloudellis-teknisenä, epäpoliittisena prosessina sai antaa tilaa kehitysyhteistyön ymmärtämiselle yhteiskunnallisena muutoksena, poliittisena toimintana. Kansainvälisessä keskustelussa ja kansalaisjärjestöjen piirissä tästä näkyi merkkejä jo 1970-luvulla.
YK:n julistuksessa oikeudesta kehitykseen (1986) ihmisoikeudet sisällytettiin kehityksen määritelmään. Kansainvälisten sopimusten painotus ihmisoikeuksien yleismaailmallisuudesta lisäsi kytkentöjä ihmisoikeuksien ja kehitysyhteistyön välillä.
1990-luvun alussa ”hyvä hallinto” ja ”osallistuva kehitys” tulivat iskulauseiksi mm. Maailmanpankissa ja OECD:n kehitysapukomiteassa korostamaan demokratian ja oikeusvaltion periaatteita sekä poliittisten oikeuksien merkitystä kehitykselle. Näistä käsitteistä tuli monien avunantajien asettamia ehtoja avulle. Haluttiin puuttua korruptoituneen hallinnon huonoon talouspolitiikkaan sekä ihmisoikeusloukkauksiin, joihin legitimiteetin puutteesta kärsivät hallitukset usein syyllistyivät.
Vaikeuksia ja edelläkävijöitä
YK:n kehitysohjelman UNDP:n vertailussa 1991 havaittiin merkitsevä, joskaan ei yksiselitteinen yhteys inhimillisen kehityksen ja yhteiskunnassa vallitsevan vapauden välillä. Eräät kehitysmaat halusivat kieltää koko vertailukäsitteen (Human Freedom Index) pelosta, että sitä vielä käytettäisiin avun ehdollistamiseen. Tämä viestii vaikeuksista, joita syntyy kun vahvasti taloudelliseen arviointiin pohjaavaan kehityskeskusteluun tuodaan uusia, poliittisesti latautuneita elementtejä.
Ihmisoikeuspolitiikan edelläkävijämaita olivat Hollanti, Norja ja Australia. Norjassa asiasta keskusteltiin jo 1970-luvun lopulla. Vasta demokratisoituneille kehitysmaille on vuodesta 1990 kanavoitu lyhytaikaista tukea Demokratifondetin kautta. Norja tukee lakien uudistamistyötä, oikeusistuimien itsenäisyyttä parantavia toimia, vaalien valmistelua ja järjestämistä sekä ihmisoikeusjärjestöjen ja -ryhmien toimintaa. Myös ihmisoikeusloukkausten uhreja sekä naisten ja lasten oikeuksia edistäviä hankkeita on avustettu.
Suomi otti ensimmäistä kertaa ihmisoikeudet esiin kehitysyhteistyöpolitiikassaan irtisanoessaan Chilen kehitysluoton sotilasvallankaappauksen jälkeen 1974. Komiteanmietintö vuodelta 1978 vahvisti periaatteen, että apu on voitava keskeyttää ihmisoikeusloukkausten tähden. Kuitenkin sanat ”ihmisoikeudet” ja ”demokratia” loistavat poissaolollaan hallituksen kehitysyhteistyökertomuksista 1985-89 tullakseen uudelleen esille vasta kansalaisjärjestöjen kriittisen keskustelun vanavedessä 80-luvun lopulla.
Apu ehdolliseksi
Suomen varovaista ihmisoikeuslinjaa suuntasi uusille urille ulkoministeri Pertti Paasion ihmisoikeusselonteko vuonna 1990, jossa väläytettiin mahdollisuutta avun lopettamiseen ihmisoikeuksia poljettaessa. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta kyseenalaisti vielä Suomen varovaista kantaa: ihmisoikeudet olisi otettava huomioon kehitysyhteistyössä, ja sillä olisi pyrittävä edistämään tasa-arvoa, demokratiaa ja kansalaisvapauksia. Kehitysavun yhteydessä olisi kyettävä keskustelemaan epäkohdista vastaanottajamaassa.
Sittemmin Suomen kannanotoissa on korostettu yhä enemmän ihmisoikeuskysymyksiä. Vuonna 1991 sanottiin, että Suomi voi lopettaa yhteistyön ihmisloukkauksiin syyllistyvien tai avun perillemenoa vaarantavien hallitusten maissa ja niin kävikin. Vuotta myöhemmin ulkoministeriön edustaja kertoi Myanmarin (Burman), Somalian ja Sudanin avun keskeyttämisen ja Sri Lankan, Perun ja Etiopian avun vähentämisen pääsyyksi vaikeudet avun perille saamisessa. Ihmisoikeudet ja demokratia olivat taustasyitä. ”Suomen kehitysyhteistyö 90-luvulla” -strategia tähtää rauhan, tasa-arvon, kansanvaltaisten olojen ja ihmisoikeuksien vakiinnuttamiseen kehitysmaissa. Kaikkien yhteistyökumppanien edellytetään kunnioittavan näitä tavoitteita. Mikäli näistä poiketaan, Suomi pyrkii ensin rakentavalla vuoropuhelulla muuttamaan tilannetta. Jos tämä ei onnistu, Suomi voi myös lopettaa apunsa.
Kehitysyhteistyön selvitysmies Paasion tuoreen raportin mukaan ”poliittisen osallistumisen, demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisessä Suomen kehitysyhteistyö ei ole ollut laajaa eikä systemaattista”. Ihmisoikeusnäkökulman syventämistä tulisi jatkaa, ja kokeiluhankkeilla tulisi tukea kehitysmaiden omien osallistumis- ja oikeudellisten järjestelmien kehitystä.
Ihmisoikeuksien tukemisessa on tehty jaottelu positiivisiin, ihmisoikeuksia edistäviin toimiin, ja negatiivisiin, ihmisoikeusloukkauksia vastaan suunnattuihin painostustoimiin. Suomen kynnys avun keskeyttämiseen sellaisen maan kanssa, jossa ihmisoikeuksia järjestelmällisesti tai räikeästi loukataan, on ollut pitkään korkea. Viime vuosina, etenkin EU-jäsenyyden myötä on jouduttu kuitenkin ottamaan kantaa ihmisoikeuksiin ja osallistumaan loukkauksia arvosteleviin vastalausekirjelmiin. Apu on voitu myös keskeyttää hallituksen painostamiseksi – tunnetuimpana esimerkkinä Kenia. Kaikki viittaa ihmisoikeuskysymysten nousemiseen voimakkaammin esille.
Jari Luoto
Kirjoittaja on Kansainvälisen solidaarisuussäätiön toiminnanjohtaja ja valmistaa parhaillaan selvitystä Suomen kansainvälisestä ihmisoikeuspolitiikasta.