Maanpakolaisuus synnyttää elokuvarunoutta

Onko ihmisen pakko käydä läpi maansa sisällissota kasvaakseen ihmiseksi? Pitääkö olla pitkä parta ja 20 vuotta maanpakolaisuutta takanaan, jotta uskaltaisi toimia Hollywoodin valtavirtaa vastaan? Kysymykset nousivat mieleen Tampereen tämänvuotisilla lyhytelokuvajuhlilla, joissa ei voinut välttyä tapaamasta argentiinalaista elokuvaveteraania Fernando Birriä. Birrin tapaaminen ei tällä kertaa tarkoittanut sitä, että olisin toimittajana istunut häntä vastapäätä ja pyytänyt vastauksia rutiinikysymyksiin. Tapasin hänet toki kerran lehdistötilaisuudessa, mutta tärkeämpiä olivat tapaamiset hänen elokuviensa ja niitä katselleiden suomalaisten kanssa.

Tampereella esitettiin neljä Birrin vuosina 1960-95 valmistunutta elokuvaa. Luettelon mukaan kyseessä oli kolme dokumenttia ja yksi fiktio, mutta Birri itse sotkee tämän kuvion heti ensikättelyssä.

– Kaiken voi sekoittaa: teatterin ja elokuvan, samoin dokumentin ja fiktion. Ne kommunikoivat keskenään ja puhuvat toisilleen. Elokuvieni tyylilaji on doku-fiktio, joka on yritystä rikkoa lajityyppien rajoja. Elämäkin on heterogeenista, siksi kerettiläisyys on hyväksyttävä.

Miksiköhän nämä vuonna 1925 syntyneen uuden latinalais-amerikkalaisen elokuvantekijän sanat tuovat mieleeni Peppi Pitkätossun äidin, Astrid Lindgrenin? Olen muuten harvoin tavannut ketään henkilöä, joka avoimessa keskustelutilaisuudessakin todella näkee yleisön joukosta juuri sen ihmisen, joka kysymyksen esittää. Vaikka sali on täynnä muita ihmisiä, on kuin olisimme kahden, kun Birri paneutuu selvittämään minulle, mihin hän itsensä latinalaisamerikkalaisen elokuvan perinteessä sijoittaa.

– Työni on yritystä löytää joka aamu maailma uudestaan. Jos elokuva on pelkästään poliittista, se ei enää ole elokuvaa. Siksi olen yrittänyt pysyä uskollisena myös runoudelle, muotoilee tämä seitsemänkymppinen maailmankansalainen, joka mielestään on yhtä paljon runoilija kuin elokuvantekijä.

Köyhän pikajuna kulkee halki Argentiinan

Birrin elokuvat olivat Suomessa esillä nyt ensimmäistä kertaa. Hänen fiktiivis-dokumentaarista puoltaan edusti kuuluisa elokuva Los Inundados (1961, Tulvan armoilla). Sitä kuvattiin vuosina 1956-61, yhtä aikaa dokumentin Tire dié (1960, Anna lantti) kanssa. Molemmat elokuvat kuvaavat Argentiinan köyhien elämää tulvavesien säännöllisesti peittämässä hökkelikylässä.

Tulvan armoilla perustuu argentiinalaisen Mario Boozin kirjaan Santa fe, mi paist (Santa Fe, maani), joka kertoo siitä, kuinka tulvan vuoksi asunnottomiksi jääneet köyhälistökorttelin asukkaat ensin evakuoidaan kotikonnuiltaan turvaan ja sitten häädetään pois rikkaiden kaupunkilaisten silmää häiritsemästä. Vain Don Dolorciton perhe kieltäytyy lähtemästä. Eräänä yönä vaunu, jossa he asuvat, kytketään vahingossa junaan, joka aloittaa taipaleensa halki Argentiinan. Perhe matkustaa kylästä toiseen sillä aikaa kun viranomaiset yrittävät selvittää, miten olisi mahdollista palauttaa heidät takaisin kotiin.

Lähin vertauskohde tälle elokuvalle löytyy kotimaisen elokuvan historiasta. Don Dolorciton hahmo herättää samanlaista hiljaista hymyä ja sympatiaa kuin Ryysyrannan Jooseppi aikoinaan. Eikä Dona Dolorcito ole kaukana Justiinasta. Kysymys on siis näistä kaikkialta maailmasta löytyvistä sitkeistä selviytyjistä, jotka vallanpitäjän on niin helppo unohtaa.

”Anna lapselle lantti!”

Anna lantti oli aikanaan ensimmäinen Latinalaisessa Amerikassa kuvattu dokumentti köyhän kansan elämästä. Hökkelikylän lapset osallistuvat perheidensä elatukseen vaarallisella tavalla: kun juna ohittaa kylän, lapset juoksevat junan rinnalla ja huutavat matkustajille ”tire dié” (heitä lantti). Lasten vanhemmat puhuvat suoraan kameralle kertoen mielipiteensä tästä lasten harrastuksesta, joka tosiasiassa on perheille elintärkeä lisätienesti.

Birriä on kuvatty tyyliltään naturalistiksi, mutta hän ei tyydy vain kuvaamaan köyhien oloja vaan antaa myös vihjeitä köyhyyden todellisista syistä ja edustaa siten pikemminkin yhteiskunnallista realismia.

Kaikille Birrin elokuville on hänen omien sanojensa mukaan yhteistä pyrkimys tuoda esiin ihmisarvoon ja vapauteen liittyviä arvoja. Myös Tire dié-elokuvan tekotapa pantiin toteuttamaan tätä pyrkimystä. Filmiryhmä jaettiin pienryhmiin ja kunkin ryhmän piti oppia tuntemaan yhden kyläläisen päivittäinen elämä: vuosina 1956-58 ryhmät elivät ja keskustelivat kylän väen parissa ja oppivat näin tuntemaan kuvattavansa.

Kun filmi oli saatu kuvattua, kyläläiset kutsuttiin sitä katsomaan ja arvioimaan. Saadun palautteen pohjalta Birrin työryhmä työsti dokumentin. Jaksot, joihin kyläläiset eivät katselun perusteella kokeneet samaistuvansa, jätettiin lopullisesta versiosta pois.

Pullamössösukupolvi mykistyy ja hiljenee

Birrin sanat elokuvan ja runouden yhdistämisestä jäivät abstrakteiksi siihen saakka, kun en ollut nähnyt yhtäkään hänen elokuvistaan. Koko sarjan jälkeen olo oli jo huomattavasti valaistuneempi.

Hänen runoilijan kykynsä varmistuivat viimeistään dokumentin Sur, sur, sur (Etelä, etelä, etelä) katselussa. Se on Birrin viimeisin, vuonna 1995 valmistunut työ, jonka hän on tehnyt saksalais-ranskalaiselle tv-kanavalle. Vaikka en ole nähnytkään Birrin koko tuotantoa, uskallan silti sanoa, että elokuva kokoaa yhteen hänen elämäntyönsä ja filosofiansa.

Esittelyn mukaan Etelä, etelä, etelä on ”matka läpi erään latinalaisamerikkalaisen elämän, joka pitkinä maanpakolaisuuden vuosinaan on kokenut vaurauden ja nälän vastakkainasettelun todellisuuden eri puolilla maailmaa”. Se kertoo Birrin omista maanpakolaisuuskokemuksista, mutta samalla hänen kansastaan, argentiinalaisista, samalla kuin kaikista muistakin maailman sorretuista. Dokumentti sisältää pätkiä aiemmin kuvatuista elokuvista Anna lantti ja Tulvan armoilla sekä neljännestä, Tampereellakin esitetystä Remitente Nicaragua: carta al mundo (1984, Lähettäjä Nicaragua: Avoin kirje maailmalle). Katselu ei kuitenkaan ole vanhan toistoa, vaan aika heuristinen kokemus. Näinkö tosiaan jo nämä elokuvat?

Birrin elokuvissa teksti ei selitä kuvaa eikä kuva tekstiä. Yhdessä ne luovat kolmannen teoksen, joka puolestaan synnyttää lukemattomia uusia mielleyhtymiä katsojan päähän. Vaikka elokuvat eivät totisesti ole helppoja, festivaaliyleisö näytti nauttivan niistä. Dokumenttikoostetta oli katsomassa täysi salillinen meitä ”taloudellisen nousun” kokeneita ”pullamössösukupolven” edustajia, joille maanpakolaisuus on kaukainen kokemus. Mutta se toimi sittenkin! Lehdistötilaisuudessaan Birri oli maalaillut itsestään kuvaa kokeilijana, jolle mitkään elokuvaleikkauksen lait ja konventiot eivät ole pyhiä. Hän ei haluakaan passiivista katsojaa, vaan aktiivista Che Guevaran, Georges Méliesin ja Wilhelm Reichin sukulaissielua. Näille kolmelle herralle on omistettu kokeellinen elokuva Org, jonka Birri ohjasi vuonna 1978 Italiassa. Totta puhuen siinä totetutettu tekniikka ei ensikuulemalta kuulostanut houkuttelevalta.

– Tein siinä kaiken mitä ei olisi pitänyt: syljin ja poljin jaloillani, revin ja leikkasin sieltä mistä ei kuulemma olisi pitänyt. Yhdistin 11 kuvaa yhdeksi, vaikka teknikot sanoivat, että tuloksena olisi musta ruutu, kertoo Birri.

Etelä, etelä, etelä -runoutta nähtyäni jäin kaipaamaan vain sitä, että myös tämä omituinen Org (merkitsi se sitten orgiaa, organismia, orgasmia tai Tamperorgia, kuten Birri vihjaisi) olisi mahtunut ohjelmistoon.

Mari Maasilta