Kolmas maailma näyttää, mikä on myös ensimmäisen maailman tulevaisuus. Kansainväliset rakennesopeutusohjelmia, joita toteutettiin 1970-80-luvuilla kehitysmaissa, ajetaan nyt läpi samalla tavalla teollisuusmaissa, väittää costaricalainen taloustieteilijä Franz Hinkelammert.

Latinalaisen Amerikan tunnetuimpiin talousajattelijoihin kuuluva Hinkelammert vieraili Suomessa helmikuun lopulla Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutin ja iberoamerikkalaisen keskuksen kutsumana. Hinkelammert on julkaissut useita demokratiaa, talouspolitiikka, velkakriisiä ja kehitysideologioita käsitteleviä teoksia. Hän on tullut tunnetuksi monitieteisestä tavastaan yhdistää taloustiedettä, politiikantutkimusta, filosofiaa ja teologiaa. Viime vuosina Hinkelammert on tutkinut erityisesti taloustieteen vertauskuvia ja symboliikkaa.

Viimeisen 20 vuoden aikana vapaata markkinataloutta on tarjottu vaihtoehtona paitsi sosialistisille malleille myös 1950- 60-luvuilla muotoutuneelle porvarilliselle sosiaalivaltiolle. Neoliberaalin talouspolitiikan keskeisenä linjana on ollut valtion roolin minimoiminen ja markkinoiden esteetön toiminta. Hinkelammertin mukaan tämä ajatus kiteytyi hyvin jo vuonna 1980 Ronald Reaganin lausunnossa: ”Meillä ei ole ongelmaa valtion kanssa, sillä valtio on ongelma.” Markkinoiden globalisoituessa ja totalisoituessa valtion keskeisimmäksi tehtäväksi on tullut markkinoiden toiminnan edistäminen. Vallitsevan linjan mukaan meillä ei ole varaa entisiin ylellisyyksiin: korkeisiin palkkoihin, täystyöllisyyteen, koulutukseen, sosiaaliapuun köyhille eikä sosiaaliseen rakentamiseen.

Reaalisosialismin kaatumisen jälkeen markkinataloudesta on tullut ainoa olemassaoleva vaihtoehto, Fukuyaman tulkitsema historian loppu. Hinkelammertin mukaan globalisoitunut markkinatalousjärjestelmä on saanut entistä enemmän metafyysisiä, uskonnollisia piirteitä.

Esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtaja Michel Camdessus on soveltanut kristillistä teologiaa perustellessaan markkinatalousjärjestelmää ainoana vaihtoehtona. Esitelmöidessaan vuonna 1992 Ranskassa kristillisille yrittäjille Camdessus käytti jopa vapautuksen teologialle ominaisia ilmaisuja tulkitessaan markkinoiden ja Jumalan valtakunnan välistä suhdetta.

Samalla hän kuitenkin käänsi ylösalaisin vapautuksen teologian lähtökohdan köyhien asettamisesta etusijalle. Camdessus varoitti köyhyyteen liittyvästä populismista ja korosti, että vain markkinatalous voi turvata hyvinvoinnin myös köyhille:

”Tiedämme hyvin mihin populismi vie: hyperinflaatioon, talouden epävakauteen, kurjuuden kasvuun sekä lujien hallitusten paluuseen ja vapauksien päättymiseen… Markkinatalous on kaikkein tehokkain taloudellinen järjestelmä, joka voi lisätä yksilöllistä ja kollektiivista rikkautta.” Camdessuksen mukaan kaikki muut vaihtoehdot johtavat lopulta köyhien suurempaan kärsimiseen.

Onko markkinataloudessa järkeä?

Franz Hinkelammert haluaa kysenalaistaa vallitsevan talousmallin tehokkuuden ja järkevyyden. Markkinataloudessa tehokkuus on määritelty ainoastaan tiettyjen rajattujen keinojen ja päämäärien suhteeksi. Toiminnan rationaalisuudella ei ole mitään tekemistä sen todellisten seurausten kanssa.

”Rahan ja voittojen laskentaan perustuva liiketoiminta järkeistää toimintatapansa, mutta samalla tämä rationalisointi on ihmisten ja luonnon tuhoamisprosessin irrationaalinen syy. Vaikka nykyinen malli on johtamassa elämän perusteiden tuhoamiseen, juhlimme kuitenkin sitä tehokkuutta ja rationaalisuutta millä tämä järjestelmä toimii.”

Hinkelammertin mukaan markkinatalouden keskeinen ongelma on sen käyttämien toimintatekniikoiden kapea-alaisuus ja pirstoutuneisuus. Pitkälle erikoistunut, tehokkuuteen ja voittoon pyrkivä liiketoiminta ei huomioi toimintansa laaja-alaisia vaikutuksia. ”Tuhoisan kehityksen juuret ovat siinä tosiasiassa, että mikä tahansa teknologia, jota sovelletaan markkinoiden valintakriteerien mukaan, on luonteeltaan fragmentaarista. Se kumoaa ne keskinäisessä riippuvuudessa olevat järjestelmät, jotka ovat muodostuneet sosiaalisen työnjaon ja luonnon olosuhteiden puitteissa. Kaikista rajoituksista vapautettu teknologia johtaa inhimillisen elämän perusteiden tuhoutumiseen.”

”Koska kapitalistisella järjestelmällä on maailmanlaajuinen valta, se voi epäonnistua ainoastaan omien sisäisten syidensä seurauksena. Valtakysymykseen kapitalismi ei voi kaatua, koska se on jo saavuttanut kaiken mahdollisen vallan. Mitä enemmän se torjuu mahdollisia vaihtoehtoja, sitä nopeampi on tuhoutumisprosessi.” Hinkelammertin analyysi saattaa kuulostaa perinteiseltä vasemmistolaiselta kritiikiltä. Hän soveltaa näkemyksiään kuitenkin myös entisiin sosialistisiin malleihin. Hinkelammertin mukaan myös entinen neuvostososialismi piti itseään ainoana mahdollisena vaihtoehtona, jonka paremmuus perustui tehokkuuteen ja talouskasvuun, jota kaikkien muiden tekijöiden tuli palvella.

”Tällä tavoin johdetaan myös eettiset arvot. Vain se, mikä on tehokasta, on arvokasta. Korkeimmaksi eettiseksi kriteeriksi nostetaan tehokkuus. Etiikan ja tuotantosuhteiden välillä ei nähdä mitään ristiriitaa, koska niistä on tullut yksi kokonaisuus.” Hinkelammertin mukaan samaa päättelytapaa toteutetaan myös kapitalistisessa tuotannossa. Markkinatehokkuudesta on tullut ylin kriteeri kaikille muille arvoille.

Taloudenhoito syrjäytti kehityksen

Hinkelammertin mukaan nykyisillä kehitysteorioilla ei ole enää todellista vaikutusta talouteen toisin kuin 20 vuotta sitten. Esimerkiksi CEPAL:n (YK:n Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen talouskomissio) parissa syntyneillä kehitysteorioilla oli suuri vaikutus talouspolitiikkaan. Juuri CEPALin vaikutuksesta toteutettiin tuontia korvaavaa politiikkaa, joka oli pohjana kansallisten perusteollisuuksien kehittymiselle 1950-60-luvuilla. CEPAL pystyi ajamaan kehityspolitiikkaa, johon liittyi myös sosiaalivaltion piirteitä.

”Tämänkaltainen kehityspolitiikka on paljolti päättynyt, nykyiset kehitysteoriat ovat hyvin erilaisia kuin aiemmat. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen on toki helppo kritisoida esimerkiksi CEPAL:n politiikkaa, mutta uskon, ettei entisten tilalle ole noussut uutta kehityksen teoriaa ja politiikkaa. Kehityksestä on tosin mielipiteitä, mutta ei todellista käytäntöön nivoutuvaa teoriaa.”

Vielä 20 vuotta sitten ajateltiin, että kolmannen maailman tulevaisuus löytyy ensimmäisestä maailmasta. Kehityksen myötä kolmas maailmaa matkisi teollisuusmaita ja saavuttaisi saman kehityksen tason. ”Nyt tilanne on kuitenkin päinvastainen. Rakennesopeutusohjelmia toteutettiin ensin kolmannessa maailmassa. Vasta sen jälkeen niitä sovellettiin ensimmäisessä maailmassa, ensiksi Yhdysvalloissa Reaganin hallituskaudella.”

Hinkelammertin mukaan neoliberaalien rakennesopeutusohjelmien seurauksena varsinaiset kehitysohjelmat ovat käytännössä hävinneet. Kehityksen käsite on kadonnut jopa poliittisesta kielenkäytöstä. Aiemmat kehitysteoriat olivat eräänlaisia paketteja. Kehitysmaiden teollistamiseen liittyi myös sosiaalisektorin kehittäminen: koulutus, terveydenhuolto ja asuntojen rakentaminen. Niiden avulla tavoiteltiin länsieurooppalaista, reformistista kapitalistista yhteiskuntaa. Ne tähtäsivät yleisesti myös kansallisen turvallisuuden vahvistamiseen.

”Nykyisin ei huolehdita enää kehityksestä vaan rakennesopeutuksesta, markkinoista ja tehokkuudesta. Yhteiskuntien mittatikkuina ovat budjettien ja ulkomaankaupan tasapainot, inflaation hallinta, mutta ei enää perinteinen kehitys. Sosiaalinen kehitys voidaan helposti uhrata näiden tärkeimpinä pidettyjen tasapainojen vuoksi.”
Juttu jatkuu > > >