Vanha laiva, miehistö, 26-metrinen masto, kymmenkunta purjetta, kannattaako niillä vaivata päätään? Pyöräilin Estellen ohi useita kertoja sen maatessa ankkurissa elokuisella Helsingin Kauppatorilla, mutta useimpien muiden tavoin en noussut
alukselle siihen tutustuakseni. Tunnen tosin laivan siltä ajalta kun
asuin Turussa, lehtiartikkeleista ja julisteista kehitysmaakauppojen seinillä. Itse asiassa omistan jopa osuuden yhdestä Estelle-osakkeesta.

”Ajattelutapojen muuttaminen on maailman muuttamisen ehto”,
lukee Estellen esitteessä. Niinpä viimeisenä iltana, kun laiva on vielä Helsingissä, kapuan kannelle nauhuri mukanani. Haluan tietää millaiset ovat miehistön ajattelutavat.

Laivan kokki Hilkka Järvinen ottaa minut vastaan ja aloittaa esittelykierroksen. On myöhäinen iltapäivä ja miehistö on juuri laittamassa paikkoja kuntoon parhaan kykynsä mukaan. Hilkka, tai Hillevi kuten häntä kutsutaan, on miehistön nuorin jäsen. Hänellä on lyhyet punaiset hiukset ja sininen hame, hän näyttää
samanaikaisesti sekä iloiselta että surulliselta.

Kuljemme ympäri laivaa. Keulassa Hilkka kertoo minulle eri purjeiden nimet. Sitten hän lisää, että he ovat myös numeroineet
purjeet. ”Jotta elämä olisi edes pikkuisen helpompaa,” hän toteaa.

Ahtaaksi käynyt yliopisto

Hillevi on käytännössä työskennellyt Estellellä täyspäiväisesti viimeiset puoli vuotta. Hän on ollut mukana purjehduksilla Ouluun ja Kotkaan, mutta suurimman osan aikaa hän on tehnyt töitä satamissa. Laiva oli aikanaan myös yksi syy aloittaa opiskelu Turussa – niin kuin se on ollut yksi syy käytännössä lopettaa opiskelu.

– Aloin lukea saksaa Turussa osittain siksi, että tiesin Estellen
olevan siellä. Silloin ajattelin, että laivanrakennushan voisi olla mukava harrastus. Ensimmäisen vuoden maalasin laivalla pari kolme kertaa viikossa, mutta vähitellen kerrat lisääntyivät.

Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen nostettiin Estelle telakalle
ja Hillevi löysi itsensä entistä useammin hikisenä maalipyttyjen ja köysien parista. Kesä kului työnteon parissa, mutta syksyllä oli edessä paluu yliopistolle.

– Olen kiinnostunut kielistä ja sanoista, niiden erilaisista merkityksistä ja sanan mahdista Mutta kääntäminen on ihan liian pedanttia minulle. Itse asiassa koko akateeminen maailma tuntuu aika vieraalta. Kaikki tieto menee monen filtterin lävitse ja lopulta sitä luulee, että totuudet ovat yksinkertaisia, vaikka niinhän se ei tietenkään ole. Yliopistolla opetetaan rakentamaan tikapuut kahdesta pitkästä puusta ja kolmesta lyhyestä, mutta todellisuudessa ei ole koskaan tarjolla oikean pituisia puita.

Suurin työ Suomessa

Käyn läpi Estellen ja oman yksityisen arkistoni ja löydän
kymmenen vuotta vanhoja artikkeleita. On kiehtovaa lukea aluksesta, joka saatiin haltuun vuonna 1985, jonka omistaa yli 80 yhdistystä ja yli 500 yksityishenkilöä ja jonka joka vuosi pitäisi tulla valmiiksi rakennettua seuraavan talven aikana.

­ Luulimme kyllä, että homma olisi kunnossa vähän aikaisemmin, sanoo Pepe Mikkonen artikkelissa, jossa hänet esitellään suurena maailmanparantajana. ­ Mutta kukaanhan meistä ei ollut ennen rakentanut laivaa.

Estelle on ollut ikuisuusprojekti eikä yksi tärkeistä tavoitteista, rahdata tavaraa Suomen ja Afrikan välillä, ole vieläkään toteutunut. Se ei kuitenkaan huolestuta miehistöä. Vähintään puolet työajasta menee erilaiseen tiedotustoimintaan. Estelle ja sen yhteistyötahot haluavat osoittaa, että on mahdollista elää ilman jatkuvaa kulutuksen kasvua, kasvu ei lopulta hyödytä ketään. Hillevi toteaa, että Estelle tuskin olisi vaihtoehtolaiva,
jos se rakennettaisiin tulosajatteluun perustuen tuliterillä osasilla.
Tai jos miehistön jäsenet vaatisivat rahallista korvausta tekemästään työstä tai jos todella välitettäisiin, mitkä ovat
purjeiden ”oikeat” nimet.

­ Tärkeintä on näyttää, että on olemassa vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita, että on olemassa vaihtoehtoisia tapoja elää, sanoo Hillevi.

Minäkö vaihtoehtoinen?

Itse ei Hillevi tunne itseään erityisen vaihtoehtoiseksi. Estellestä on tullut hänelle vähitellen kuin toinen koti. Se, että muut miehistön jäsenet ovat pääasiassa miehiä ei ole ongelma.

­ Yksi kundi täällä kutsuu minua Hille-Villeksi, ikäänkuin olisin sukupuoleton olento. Niinhän se ei tietenkään ole, mutta en minä huomaa mitään eroa täällä ollessani. Kaikki tekevät parhaansa.

Viime jouluna Hillevi lopulta päätti pitää tauon opiskelussaan ja palata Estellelle. Muiden miehistön jäsenten mielestä se oli mainiota ja Hillevin vanhemmatkin rohkaisivat päätöstä tehtäessä, koska tytär ilmiselvästi viihtyi laivalla. Kaikki eivät kuitenkaan ole olleet yhtä onnellisia.

­ Viranomaiset eivät vieläkään ymmärrä, miksi teen töitä Estellellä. He ihmettelevät, että ”miten joku jolla on kapasiteettia yliopisto-opintoihin heittää aikansa olemattomaan”. Ei auta vaikka kuinka yrittäisin selittää, että on kaikille parasta, jos jonkun aikaa voin ottaa vähän rennommin ja tehdä sitä mitä haluan. Tässä maassa
ei tosiaankaan tarvitse tehdä kovin paljon leimautuakseen erilaiseksi, sanoo Hillevi ja huokaisee.

Aikaa ajatella

Joka tapauksessa kaikki se huomio, jonka Estelle kesäisen satamakiertueensa aikana sai, kertoo kuinka epätavallinen projekti laiva kaikesta huolimatta on. Huomion saaminen on ollut tärkeää, koska Uusi Tuuli, yhdistys Estellen takana, on kerännyt kiertueen aikana vanhoja polkupyöriä ja ompelukoneita korjattavaksi ja uudelleen käytettäväksi. Julkisuus on myös ensiarvoisen tärkeää, kun halutaan antaa ihmisille ajattelemisen aihetta.

Hillevillä on selvästi ollut ajateltavaa ja aikaa ajatella. Sen huomaa kielestä, jota hän käyttää, ja niistä aiheista, joita käymme läpi Estellellä viettämieni tuntien aikana. Laivanrakentajanelämästä on tullut kiinteä osa hänen elämäänsä, mutta edelleen hän jaksaa kirjoittaa kirjeitä, kutoa ja ommella, tanssia jazzbalettia. Hän sanoo rakastavansa elämää yleensä, perhettään ja työyhteisöä Estellellä. Ainakin jollain lailla.

­Traagisinta rakastamisessa on, että sinulla on aina kuoleman
maku suussa, senhän tietää, että jollain lailla rakkaus joskus loppuu. Ei koskaan pääse tarpeeksi lähelle tai omistamaan
jotakuta tai jotain. Rakastaminen on kuin vaeltamista rajalla tai rajan taakse.

Kuuntelen Hilleviä ja ajattelen, että hän voisi hyvin hankkia elantonsa kirjailijana. Sen sijaan hän on valinnut toimimisen
laivakokkina 1880 markalla kuussa.

Vastuu vatsoista

Useimmissa satamissa Estelle saa ruokaa ilmaiseksi, Turussa Verso ja Helsingissä Kasvis lahjoittavat päivän ylijääneet ruoat miehistölle. Kuitenkin usein on vaikeaa saada kaikki sujumaan.

­Kesti kauan ymmärtää, että myös lihansyöjät pitää ruokkia että he eivät tosiaankaan tunne itseään kylläisiksi, jos listalla on vain kasvisruokaa viikkotolkulla. Ja muutenkin tämä on haastavaa. Miehistön koko vaihtelee, samoin ruoka-annosten. Sitä paitsi olemme koko ajan yhdessä ja kaikki juoksevat edestakaisin keittiöön ja keittiöstä. Aina ei sääntöjä noudateta, ja silloin saatan kyllä hermostua. Aika usein täällä laivassa tulevat omat rajat vastaan, välillä ei vaan suju.

Mutta sitten Hillevi nauraa ja sanoo, ettei kaikki nyt niin negatiivista ole. Hän on oppinut organisoimaan asioita, usein hän nauttii elämästä kannella. Hän sanoo näkevänsä elämän kuin maljana, joka vähitellen täyttyy. Kun malja on aivan täynnä, se särkyy. Siksi on paikalla oltava koko ajan.

­On tietysti tärkeää muuttaa maailmaa. Mutta se on tehtävä kauniisti ja sen täytyy tuntua hyvältä.

Sitten hän näyttää iloiselta ja surulliselta samalla kertaa. Sillä lailla hän muistuttaa Estelleä. Muistutus siitä, että on vaihtoehtoja.

Ruotsin kielestä suomentanut Henri Vogt