Katmandu kasvaa vauhdilla ja hallitsemattomasti. Entisaikojen maanpäällinen paratiisi on hukkua omiin saasteisiinsa. Usko mahtaviin kehityssuunnitelmiin on mennyt, ainoa toivo on tavallisissa ihmisissä.

Chhusyabahal on yksi harvoista toivonkipinöistä jäljellä pölyn ja savusumun täyttämässä Katmandussa.

Kun Nepalin pääkaupunki on nopeasti muuttumassa yhdeksi suureksi betonimöhkäleeksi Himalajan kupeessa, rapistunut 1600-luvun buddhalainen luostari kertoo Katmandun menneisyydestä. Hienostuneesti kaiverrettu muurimainen rakennus ympäröi neliönmuotoista pihaa ja edustaa Katmandun laakson alkuperäisasukkaiden newariarkkitehtuuria ja kädentaitoja parhaimmillaan. Luostari on yksityisomistuksessa. Munkit vierailevat siellä vuosittain ja paikalliset asukkaat aina juhlien aikaan. Tämä bahal ei ole îmoderniî, ja omistajat ovat ylpeitä siitä.

– Minä itse asiassa asuin opiskeluaikanani yhdessä yläkerran huoneista, sanoo Rem Ratna Bajracharya, insinööri ja yksi bahalin 60 omistajasta.

– Yläkerran huoneet ovat hyvin rauhallisia. Asuin siellä varmaankin 10 vuotta.

Bajracharyat, bahalin omistajat, yrittävät nyt entisöidä murenevaa rakennusta. He ovat korjanneet osan katosta vaihtamalla kattohirret. Myös 350 vuotta vanhat kattotiilet on irroitettu, pesty ja laitettu takaisin. Tämä kaikki maksoi heille noin 50 000 Suomen markkaa, eikä enempiin korjauksiin ole varaa. Vain tahto säilyttää esi-isien aarre on estänyt heitä repimästä luostaria maan tasalle ja pystyttämästä tilalle îmoderniaî rakennusta – kuten monin paikoin kaupungissa on käynyt.

Kaupungin valot houkuttavat

Uusien tulitikkulaatikon muotoisten betonitalojen ympäröimä kivitiilinen luostari on järjen muistomerkki kaupungin kaaoksessa. Suunnittelematon kasvu noin 30 neliökilometrin laaksossa on tekemässä Katmandusta – opaskirjojen îShangri-Lastaî – yhden maailman saastuneimmista paikoista.

Katmandun laakso on Nepalin sosiaalinen, poliittinen ja taloudellinen keskus. Kaupungin valot houkuttelevat tuhansia muuttajaperheitä vuosittain. Laajamittainen köyhyys muualla maassa työntää nepalilaiset hakemaan parempaa elantoa, ja laakson kolme kaupunkia – Katmandu, Lalitpur ja Bhaktapur – tarjoavat monille työpaikat.

Myös kehitysapu ruokkii pääkaupungin järjetöntä kasvua. Vuonna 1995 tehdyn kansainvälisen raportin mukaan Katmandun laakso saa suurimman osan Nepalin kehitysavusta, ja sinne päätyy eri teitä pitkin myös suurin osa myös muualle maahan suunnatun avun korruptiosta ja muista syistä syntyvästä hävikistä.

– Me kaikki tiedämme, mitä emme halua Katmandulle tapahtuvan, sanoo Anil Chitrakar.

– Ympäristön saastuminen on todella muodostumassa suureksi ongelmaksi. Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton, hän lisää.

Ympäristöaktivistina Chitrakar asettaa toivonsa paikallisten yhteisöjen pieniin projekteihin.

Kymmenessä vuodessa, 1984 – 94, laakson kaupunkien pinta-ala laajentui 5 300 hehtaarilla. Väkiluku on myös kasvanut vuoden 1951 noin 400 000:sta tämän hetken 1,5 miljoonaan. Paisunut väestö on joka vuosi rakentanut uusia, rumia taloja yli 6 miljardilla Suomen markalla. Tämän hetken kasvuvauhdilla laaksossa on neljän vuoden kuluttua jo 1,9 miljoonaa asukasta.

Likainen laakso

Noin 100 000 moottoriajoneuvoa pörrää Katmandun kapeita katuja. Ikääntyneinä ja huonosti hoidettuina ne tupruttavat ilmaan kauhean määrän saastuttavia pakokaasuja. Niiden lisäksi kotitalouksien polttoaineet ja noin 200 rakennusbuumia ruokkivaa tiilenpolttouunia ovat suurimmat laakson ilman saastuttajat.

Katmandu sijaitsee korkealla merenpinnasta, korkeiden vuorten ympäröimässä kulhomaisessa laaksossa ja kärsii talvikuukausina vakavasta ilmakehän inversiosta. Sen tuloksena päivällä laaksosta nouseva lämmin ja saastunut ilma viilenee yöllä ja laskeutuu takaisin kaupungin ylle. Laaksossa ei käy voimakkaita saastepilviä hajoittavia tuulia, joten kaikki laakson ilmaan päästetty myös pysyy siellä.

Maailmanpankin vuoden 1996 julkaiseman ympäristöraportin mukaan Katmandun laakson vuosittainen kokonaispäästomäärä (TSP) on 16 500 tonnia ja 10 micronia pienempien partikkeleiden päästöt 4 700 tonnia. Molemmat arvot ylittävät Maailman terveysjärjestön hyväksyttävät rajat.

Ilmansaasteet rajoittavat jo nyt näkyvyyttä talvikuukausina. Raportin mukaan kirkkaat îhyvän näkyvyydenî päivät marras-helmikuussa ovat vuodesta 1970 vähentyneet 115 päivästä 20 päivään vuonna 1992. Saastunut ilma on lisännyt myös hengityselinsairauksia. Maailmanpankin mukaan näiden vuosittaiset hoitokustannukset ovat noin 20 miljoonaa Suomen markkaa.

Myöskään maaperä ei ole puhdas. Laakson kaupunkialueiden 1,2 miljoonaa asukasta tuottaa päivittäin 500 tonnia kiinteätä jätettä, josta vain 45 prosenttia kerätään ja hävitetään. Keräämättömät roskat mätänevät kadunkulmissa. Sateisina kuukausina roskaläjistä tulee bakteerien kasvualustoja. Päivittäisen roskalastin arvioidaan kasvavan 630 tonniin vuoteen 2001 mennessä.

Toivo pienessä ihmisessä

Katmandussa ei ole kuitenkaan kyse välinpitämättömyydestä.

Laakso on UNESCO:n World Heritage -listalla ja saa enemmän hallitusten ja avustajien huomiota kuin muut alueet. Yritykset säilyttää ja kehittää Katmandun laaksoa – paperilla – alkoivat jo 1969, jolloin ensimmäinen kehityssuunnitelma syntyi. Tänään, noin 69 suunnitelmaa myöhemmin, tilanne on Chitrakarin mukaan muuttunut vain pahemmaksi.

– Paikallisten ihmisten saaminen mukaan toimintaan oman kaupunkinsa säilyttämiseksi on ehkä ainoa tapa pelastaa Katmandu, hän sanoo.

Pienillä paikallisilla yhdistyksillä ei kuitenkaan ole tarvittavaa koneistoa korjausrahojen keräämiseen. Sellaista ei ole Chhusyabahalin luostarin entisöijilläkään.

– Tämä Bahal on esi-isiemme rakentama ja olemme aina halunneet säilyttää sen, sanoo Bajracharya.

– Kesti kuitenkin 20 vuotta saada apua korjausten aloittamiseen.
Kirjoittaja on nepalilainen toimittaja.