”Minulla ei ole ollut nöyryyttä kieltäytyä tehtävistä”

Jotkut voivat rehennellä nuoruutensa urheilusuorituksista ja niistä saaduilla mitaleilla. Lenkkeilyllä kuntoaan ylläpitävä Reijo Ahteela ei sellaisista mitaleista piittaa. Jos jostain hän on ylpeä, niin sitä hän on omasta mitalistaan joka tuli aivan erilaisista ansioista. Se myönnettiin hänelle kymmenkunta vuotta sitten Boliviassa onnistuneesta viemärirakentamisesta.
Toimittaja Jari Lindholm on määritellyt kehitysmaissa häärivän toimittajan työn viemärisukellukseksi. Se liippaa läheltä viemäritöissä ansioituneen Reijon seuraavaa työsarkaa, sillä hän lähtee syyskuussa Brasilian viidakkoon kuminkerääjien Parán alueen toimistoon töihin ja eräänä tärkeänä työsarkana hänellä on kuminkerääjistä, Amazonasista ja Brasiliasta tiedottaminen maailmalle.
– Eihän me tiedetä Brasiliasta oikein yhtään mitään, hän sanoo kärsimättömän näköisenä kuin syöksyyn valmiina.

Omasta lähdöstään Brasiliaan hän sanoo, että elämässä ”täytyy tehdä valintoja”. Asioiden kypsyttelyyn voi tietysti mennä jonkin verran aikaa. Reijon kokemuksen mukaan Latinalaisessa Amerikassa siihen menee neljä vuotta. Sen jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Se on sitten menoa. Tällä Reijo tarkoittaa sitä, että jos lattareissa asuu neljä vuotta, niin sen jälkeen on naimisissa mantereen kanssa koko ikänsä. Joillekin voi riittää paljon lyhyempikin aika.

Nuorempana Reijo päätti ettei jää loppuelämäkseen rampille, vaikka Finnairin sellaista kahdeksan vuotta aikoinaan katselikin. Mies nousi matkalaukkuhelvetistä maan alta, pakkasi omansa ja lähti lentoon. Suuntana oli Latinalainen Amerikka. Työpaikan tarjosi Helluntaikirkon Vapaa Ulkolähetys Sucren kaupungissa Boliviassa.

Bolivian vuoristossa sijaitsevassa Sucressa vierähti kahdeksan vuotta. Sieltä palattuaan hän toimi ”myyntijohdollisissa” tehtävissä pari vuotta. Sitten – aivan kaikkia asiaan liittyviä koukeroita enää tarkkaan muistamatta – hänestä tuli silloisen kehitysapuministerimme Toimi Kankaaniemen erityisavustaja.

Kannukset avustajan tehtävään hän hankki likaamalla kädet viemäritöissä Boliviassa. Akateemisia oppiarvoja ei virkaan vaadittu. Reijo sanookin olevansa nuori ylioppilas ja antaa selkäänsä suoristaen ymmärtää, että sitäkin titteliä voi kantaa arvokkaasti. Kankaanniemi halusi itselleen avustajan, joka puhui sujuvasti espanjan ja englannin lisäksi quetchuaa ja oli niinsanotusti kolmannen maailman mies.

Erityisavustusta ja diplomatiaa

Siihenkin aikaan liittyy tarinoita. Mehukkainta antia niistä on juttu siitä, kun Reijo laajensi Toimin maailmankuvaa Riossa tutustuttamalla hänet eläväisen kävelykatu Copacabanan elämään.
– Oletko sinä järjestänyt jotain, kuiskasi ministeri hämmentyneenä tuntiessaan illallisella vieraan käden polvitaipeella. Reijoa hymyilytti. Olihan ministeri maan pinnalle palautettava jumalaisessa Riossa, joka sentään luotiin seitsemäntenä päivänä. Jos ministeri ei olisi ollut Kankaanniemi, hän olisi ehkä hyväksynyt asian kuten Corcovado-vuoren Kristus-patsas levittäen kätensä voimattomana Rion ylle.

Yllätys nauratti Toimiakin. Mutta vasta Suomessa, eduskunnassa, jossa alkoi pian kiertää Reijosta huhu ”että on se aika epeli”. Sen jälkeen Reijoa kammettiinkin avustamaan Ilkka Kanervaa, jota tsoukki kuulemma kaikista eniten nauratti. Ihmisten työllistämisestä ministeri kun kerran vastasi.

Kyllä Reijossa diplomaatin vikaa on. Toimituksesta lähtiessä saan välitettäväkseni hänelle kiireellisen viestin, jonka mukaan Pepe Paasio on soitellut kotiin pitkin päivää. Puhelimesta tullessaan hän mumisee, että pitäisi varmaan soittaa Uosukaisen Riitalle. Pitäähän Sebastião Salgadon Brasilian maattomien verilöylystä kertovat kuvat saada eduskunnan näyttelytilaan esille! Marakin pitäisi tavata pikaisesti. Oli kuulemma soitellut ja pyytänyt siirtämään tapaamista – ettei tarvitsisi Kultarannasta poistua kesken lomakauden..

Mikä mies tämä tällainen on? Viidakkoon menossa? Kuminkerääjien duuniin? Missä on Kepan valintakomitea! Protesti!

Kepan allekirjoittama sopimus kuminkerääjien kanssa ei ole miellyttänyt kaikkia Brasilian Suomen lähetystössä, vaan asioiden hoito ja työluvan saanti Reijolle on ollut tahmeata.Siksi Reijo sanookin laittaneensa ”ison pyörän päälle” ja ottaneensa yhteyttä tuttuihin ”ajalta jolloin tuli heiluttua paljon eduskunnassa”.

Näillä näkymin Reijo pakkaa Eija-Maariansa kanssa tavaroitaan syyskuussa ja lähtee, joko työluvan kanssa tai ilman kohti Amazonasia. Reijon diplomaatin kykyjä voidaan tarvitaan sitten heti Brasiliassa, jos hän joutuu aloittamaan sahauksen maahanmuuttoviranomaisten, hallituksen intiaanineuvoston, poliisin ja muiden mahdollisten lupia myöntävien tahojen välillä. Juuri siihen jos mihin tarvitaan sitä vuosien kokemusta Sucressa. Siellä piti vuoden verran ensin tankata quetchuaa, että sai asiat luistamaan. Nyt onkin jo helpompaa, kun espanjan sukulaiskieli portugali iskostui jo hyvin tajuntaan parin kuukauden opintomatkalla Lissabonissa.

Mitäs näistä, Reijo voisi sanoa. Lähtihän Ché Guevarakin Boliviaan liikemieheksi naamioituneena.

– Kyllä tässä ollaan merkitty mies jo nyt, Reijo epäilee. Projekti kuminkerääjien kanssa on taloudellisesti merkittävä ja poliittisesti arkaluontoinen. Kysymys on ihmisoikeuksista ja merkittävälle poliittiselle järjestölle annettavasta suorasta tuesta.

Joidenkin varpaille astutaan suoraan – eikä vähiten Brasilian suurmaanomistajien, joiden ammattitappajat pistolerosit ovat murhanneet tällä vuosikymmenellä yli 400 pientalonpoikien ja kuminkerääjien ammattiliiton aktiivia.Moinen saldo saisi monen jäämään suosiolla kotiin. Ei ole liioittelua sanoa, että Marabassa henki voi olla halpa. Suurmaanomistajat ovat pariin otteeseen uhonneet, että viime vuonna tapahtunut maattomien maatyöläisten joukkomurha Eldorado dos Carajásissa oli vain ”uma gota de sangre- veritippa” tulevaan verrattuna, jos maiden valtaukset ja mielenosoitukset jatkuvat.

– Ei minua pelota, Reijo väittää ja en ole ihan varma puhuuko hän totta. Eikö pitäisi vähän pelätä?
– Pikku nilkit täytyy laittaa kuriin, hän uhoaa kuin vielä vakuudeksi.

Kumppanuutta Amerikassa

Oma kokemukseni Latinalaisesta Amerikasta on se, että sinne saapuvasta suomalaisesta näkee parin päivän sisällä uiko hän liiveihin vai ei. Useiden tulijoiden olisikin kannattanut monesti ottaa vain viikon lento vuosien pestin sijasta. Toisia ovat tietysti sitoumukset, raha, ehkä luterilainen työmoraalikin ja suomalaiskansallinen sisu pitäneet pinnalla Amerikan syövereissä. Joitakin jopa vilpitön auttamisen halu.

Reijon kahdeksan vuotta Amerikan mantereella on jo niin pitkä aika, että siinä niin sanotusti latinalaistuu ja niinkin kulunut fraasi kuin manana ei kuulosta tyhjältä ja ponnettomalta jäljittelyltä hänen suustaan. Joillekin Amerikan manner on kuin ayahuascakasvista viriävä sisäinen matka, jota pikku hiljaa alkavat yhdistää yhteisten kokemusten siteet muiden kanssa.

– Bolivia pilasi minut. Niin kuin tykkään sanoa: se on mulle ”dulce herida – makea haava”, hän sanoo.

Haavat ja verisyys kuuluvat lattarisanastoon. Meksikolainen supertähti Ana Gabriel laulaa herida queridasta – rakkaasta haavasta ja tarkoittaa sillä yhtä lailla rakastettuaan, maataan ja mannertaan. Urugualainen kirjailija Eduardo Galeano on vienyt suhteensa mantereeseen kaikista eniten vereslihalle antaessaan yhdelle hienoista kirjoistaan nimen ”Las venas abiertas de America Latina – Latinalaisen Amerikan avoimet suonet”.

Latinalainen Amerikka on romantiikkaa. Sillä ei kuitenkaan olisi sisältöä, jos ei ymmärtäisi arkipäivää ja arvostaisi arkipäiväisiä tekoja.

– Yhdessä vaiheessa yritin analysoida omia tekemisiäni. Mietin, missä oli järkeä ja missä ei.
Reijo oli jo jäänyt niin pahasti koukkkun, että Kankaanniemen pestin jälkeen tärkeimmältä missionilta tuntui projektin aloittaminen – missäs muuallakaan – Boliviassa. Hän palasi maahan vuonna -94 ja aloitti maanviljelijöiden kanssa kaksivuotisen mikroluottoprojektin.

– Lainasimme rahaa köyhille perheille. Se toimi hyvin ja systeemi pyörii edelleenkin, hän kertoo. Huomasimme nopeasti, että on suuri ero siinä, annetaanko ihmisille rahaa vai lainataanko sitä.

Suurista linjoista hän on sitä mieltä, että Latinalaisen Amerikan maiden ulkomaanvelta pitäisi kyllä unohtaa.
– Se velka on jo moneen kertaan maksettu. Silloin kun kaikki mitataan rahassa, niin siinä saavat muut arvot väistyä. Valtiollisen kehitysavun ja myös kansalaisjärjestöjen toiminnankin suurin ongelma on ollut se, että ne itse asiassa rahaa tyrkyttäessään ovat usein olleet osaltaan pönkittämässä korruptiota ja estämässä demokratian toteutumista.

Reijon vetämässä projektissa vastuu asioiden pyörittämisestä oli kokonaan perheiden muodostamilla ryhmillä. Jos valitut vastuuhenkilöt eivät hoitaneet tehtäviään, siitä kärsivät kaikki ryhmässä olleet perheet. Lainoitus tyrehtyi siihen. Kaikki ratkaisut oli löydettävä paikallisella tasolla ja paikallisin voimin. Suomalaiset antoivat ainoastaan asiantuntija-apua. Lainaa myönnettiin ainoastaan tuoptannollisiin tarkoituksiin; maatalouskoneisiin, biolannotteisiin, kutomakoneisiin, työkaluihin ja niin edelleen.

Konkreettinen esimerkki oli 22 naisen kioskiosuuskjunnan rahoittaminen. Heillä oli alkupääomaa 200 dollaria ja projekti lainasi heille toiset 200 dollaria kaupan kunnostukseen ja varaston hankkimiseen. Kun aikaisemmin saman kylän ihmiset viedessään tuotteensa kaupungin markkinoille myytäväksi törsäsivät rahansa saman tien kaupungissa, niin kaupparemontin jälkeen he toivat rahansa kylään ja ostivat tavarat naisten kaupasta. Homma alkoi toimia ja kyläläisille omasta kaupasta ja sen hengissäpysymisestä muodostui kunnia-asia. Kahden vuoden jälkeen laina oli maksettu. Sen kunniaksi osakasperheet saivat lahjaksi kukin elintarviketuotekorin.

– Projektin vaikutus kylän elämään oli aivan uskomaton, Reijo hehkuttaa. Sen tapaista toimintaa voimme kutsua kumppanuudeksi.

Viidakko kutsuu

– Jonkinlaista johdatusta tässä on. Ihmisen pitää heittäytyä asioihin, Reijo sanoo. Tämä Brasilian keikka on henkilökohtaisesti hyvin velvoittava duuni. Se on sitä mulle ennen kaikkea ihmisenä.

Tehtäväänsä hoitaakseen Reijolle on Marabássa luvattu järjestää hevonen ja vene. Työsuhdeautoa ei hankita, koska sillä ei Maraban ympäristössä ole juuri käyttöä. Toimisto on jo hankittu ja avajaisbileet pidetään sitten, kun Reijo ja Eija-Maaria ovat paikalla.

-Kyllä mua se kiinnostaa suurestikin, miten paikallinen yläluokka muhuin tulkee suhtautumaan, Reijo pohtii. Voihan olla niin, että jokaiseen baariin ei ole asiaa.

– Aion kuitenkin mennä heidänkin pakeille juttelemaan. Marabássa maanomistajapuoli on nopeasti hoidettu, koska alueen maat omistaa lähes kokonaan yksi ja sama perhe.Lähestymiseern voidaan tarvita Eija-Maarian apua, sillä hänellä on tilanteeseen sopivaa kokemusta. Hän kiikutti joitakin vuosia sitten entiselle formula ykkösen brassitähdelle Emerson Fittipaldille shampanjaa palkintokorokkeelle mallin töitä tehdessään.

– En mä sinne mene kuminkerääjien liiton lippuja heiluttelemaan barrikadeille. Kyllä mun pyrkimys on kyetä sanelemaan oman duunini puitteet, Reijo painottaa. Sitoutunuthan mä olen, mutta mun tärkeimpiä tehtäväni on tiedottaa kuminkerääjien asioista ja ihmisoikeuskysymyksistä.

– Mä oon mikä oon, hän sanoo. Onhan mun tunnettava henkilökohtaiset rajani. Ei elämän arvoa mitata sen pituudella vaan teoilla, hän sanoo profeetallisesti.

Kieltämättä, Reijon voi silmissään hyvinkin nähdä Marabán liepeillä hevosen selässä viheltämässä tuttua iskelmää: ”..mikä oon..ja en muuksi muutu..ja jos muutunkin…”

Tavatessaan tulevan vaimonsa Eija-Maarian toisen kerran hän kosi samantien ja kysyi hämmentyneeltä naiselta: Lähdetkö Brasiliaan? Nainen mietti hetken ja vastasi myöntävästi.

Seuraavalla viikolla – kuin johdatuksessa -Kepa haki Hesarissa yhteystoimitsijaa Amazonasiin.