Kehitysmaissa työskentelevän uutiskuvaajan normaaliin työnkuvaan kuuluu saapua kiireellä kuvauskohteeseen, napata muutama rullallinen kuvia, valita niistä ne, joiden uskoo miellyttävän tilaajaa ja poistua nopeasti paikalta odottamaan uusia työtehtäviä. Kirjoittamattomien ammattisääntöjen mukaan kaikkein vaarallisinta on sekoittaa kuvaaminen, kuvauksen kohteet ja oma elämä toisiinsa. Jos kuvauskeikalla mielenosoituksessa joku lähelläsi pamputetaan henkihieveriin, ajattele ensin mistä kulmasta murjottua kuvaat ja vasta kuvien ottamisen jälkeen -jos sittenkään – uhrin auttamista.

Eikä kyse ole siitä, että uutisvalokuvaajat olisivat erityisen moraalittomia henkilöitä, vaan siitä, että uutisjournalismilla on sisäsyntyisesti vain kolme työtapaa: nopeasti, äkkiä ja heti.

Brasilialainen Sebastião Salgado ei tällaisesta näppää-kuvat-ja-juokse -journalismista välitä. Maailman tunnetuimman elävän kuvajournalistin työt ovat perusteellisen työn tulosta. Sahelin nälänhädän uhreista kertova kuvateos syntyi, kun Salgado 1980-luvun puolivälissä työskenteli 15 kuukautta ranskalaisen humanitaarisen avun ryhmän kanssa nälkäalueilla. Kuvateos
Autres Amériques kypsyi seitsemän vuoden Latinalaisen Amerikan kiertämisen tuloksena, ja usein vierailut kaukaisiin vuoristokyliin tapahtuivat kävellen.

Salgadon uusin kirja Terra — Struggle of the landless on sisällöllisesti uusi askel brasilialaiskuvaajan työssä. Terran yli sata valokuvaa kertovat Brasilian maattomien maatyöläisten elämästä. Kun Salgadon aiemmat kuvateokset kertoivat ihmisistä, jotka yrittivät sopeutua raskaaseen raadantaan, nyt polttopisteessä ovat ihmiset, jotka ovat liittyneet yhteen taistellakseen olosuhteiden muuttamiseksi.

Salgadon päätyminen itse valitsemiinsa pitkäaikaisiin kuvausprojekteihin on syntynyt valokuvaamisen sisäisen pohdinnan tuloksena.

”On tunnettava kuvattavansa, jotta kuvaan saa sisältöä”, hän painottaa.

Salgado on toki työskennellyt myös ”normaalien” uutistapahtumien kuvaajana. Hän oli yhtenä harvoista uutiskuvaajista paikalla, kun Ronald Reagania ja Valkoisen Talon lehdistöavustajaa James Bradya ammuttiin, hän seurasi Israelin panttivankidraamaa Entebbessäsekä kuvasi sotareportaaseja Länsi-Saharassa ja Angolassa.

Kipupisteitä ilman puudutusta

Tunnetuksi Salgado on tullut kuitenkin aivan muusta kuin uutiskuvista; hänestä kolmannen maailman sorretut ja ruumiillisen työn tekijät ovat löytäneet kuvaajansa.

Salgado tarkoittaa portugaliksi suolaista. Hän ei tarjoakaan maailmaa sokerikuorrutuksella, vaan esittää inhmillistä raadantaa ja kärsimystä juuri niin karvaana kuin se todellisuudessa ilmenee.

Salgado on luonut uransa kuvaamalla maailman kipupisteitä ilman puudutusta ja siksi hänen työkohteikseen ovat luontevasti valikoituneet inhimilliset murhenäytelmät, oli sitten kyse ruandalaisista, kurdeista tai Väli-Amerikan campesinoista.

Nälän riuduttamat luurankoihmiset ja raskaan työn uuvuttamat
vartalot Salgadon kuluneena kesänä Kuopiossa esillä olleessa
valokuvanäyttelyssä saivat Suomen Kuvalehden arvostelijan ihmettelemään, onko kyse sosiaalipornosta. Sinänsä kiinnostava pohdinnan aihe on Salgadon tapauksessa tarpeeton, sillä hänen kuvansa poikkeavat kahdessa ratkaisevassa suhteessa kehitysmaista välittyvästä valtavirran kuvamateriaalista. Ensinnäkin kaiken kurjuuden keskelläkin Salgadon kuvaamat ihmiset säilyttävät ihmisarvonsa. Toiseksi he eivät näyttäydy vain Salgadon kameran ja olosuhteiden passiivisena kohteena, vaan ovat oman elämänsä tekijöitä, subjekteja.

Kenties parhaiten Salgadon kuvien erityispiirteet on tavoittanut uruguaylainen kirjailija ja esseisti Eduardo Galeano An uncertain grace -kuvateoksen esipuheessa: ”Salgadon valokuvat, inhimillisen kivun moninkertainen muotokuva, kutsuvat meitä samalla juhlimaan ihmiskunnan arvokkuutta. Brutaalin suorina nämä nälän ja kärsimyksen kuvat ovat kuitenkin kunnioittavia ja säädyllisiä. Omaamatta minkäänlaista yhteyttä köyhyyden turismiin, ne eivät tee väkivaltaa, vaan tunkeutuvat inhimilliseen sieluun voidakseen paljastaa sen. Salgado näyttää joskus luurankoja, lähes ruumiita, arvokkaina – vain se on jäänyt niille jäljelle.”

Kärsimyksen inflaatio

Kulttuurikriitikko Susan Sontag on kirjassaan Valokuvauksesta arvioinut julmuuksien kuvallisen toiston aiheuttavan tunteiden kovettumista. Kuvat kansanmurhista ja nälänhädistä synnyttävät helposti yliolkaisuutta ja turtumusta. Sontagin mielestä pahuus ja pornografia toimivat saman lain alaisina: ”Valokuvattujen julmuuksien aiheuttama järkytys heikkenee toistuvan katsomisen seurauksena, aivan samoin kuin ensimmäistä kertaa nähdyn pornografisen elokuvan aiheuttama yllätyksen ja huvittuneisuuden tunne haalenee muutaman samanlaisen nähtyään.”

Salgado on itse varsin tietoinen kuviensa monitahoisesta vaikutuksesta. Kehittyneiden maiden ihmisille kuvat kolmannesta maailmasta voivat toimia sekä katseen poiskääntäjinä että jalon kärsimyksen lähteinä ja oman itsetunnon pönkittäjinä. Helvettiä
tarvitaan vahvistamaan taivaan houkutuksia.

Tiedotusvälineissä monia asioita pidetään luonteenomaisina kehitysmaille: nälät, sodat ja heinäsirkkaparvet yksinkertaisesti vain kuuluvat Afrikkaan, Pimeälle Mantereelle. Kehitysmaat eivät voi välttää ajoittain toistuvia katastrofeja, sillä ne ovat meitä alemmalla tasolla. Juuri siksihän niitä kutsutaan kehitysmaiksi!

Salgado pyrkii stereotypioiden ylittämiseen ja kiistää, että ongelmana olisi liiallinen kuvatarjonta etelästä. Hänestä me päinvastoin tarvitsemme enemmän kuvia kehitysmaiden arjesta: ”Minusta emme ole lainkaan riittävästi dokumentoineet sitä, mitä Afrikassa on viime vuosina tapahtunut. Emme saisi epäröidä näyttää Ruandan kansanmurhan kauheuksia. Ketään ei tulisi säästää näiltä kuvilta. On tärkeää, että jokainen tähän draamaan osallistunut näkee ja tunnistaa itsensä. Ja sama pätee tietenkin Tshetsheniaan ja Bosniaan. Muuten ihmislaji, joka on sekä vastuussa näistä teoista että niiden uhri, voi lakata olemasta.”

Kasvot kertovat kokonaisesta kansasta

Salgado aloitti valokuvaamisen melko myöhään, vasta kolmikymppisenä. Sitä ennen hän ehti kouluttautua taloustieteilijäksi ja työskennellä Brasilian valtiovarainministeriössä ja Maailmanpankissa.

Eikä Salgado valokuvaajanakaan ole irrottautunut tutkijan ajatusmaailmasta. Kuvateoksessaan Workers: an archeology of the industrial age Salgado vyöryttää kuvateksteissään tiukkaa talousfaktaa. Brasilialaisen kaakaonpoimijan kuvan yhteydessä saamme esimerkiksi tietää, että kaakaon kulutus asukasta kohden on suurtuottajamaa Brasiliassa 0,31 kiloa Sveitsin yltäessä 4,4 kiloon ja Kiinan jäädessä 0,01 kiloon.

Korjausmonttuun kyyristyneen ranskalaisen rautatieläisen kuvaa ryydittävät puolestaan luvut työläisten määrän vähentymisestä; vielä 1950-luvulla Ranskan rautatiet työllisti 550 000 työläistä, nyt heitä on 220 000 ja vuosituhannen taitteeseen mennessä tarvitaan vain 90 000 työläistä koko junaliikenteen hoitamiseen.

Antropologia, sosiologia ja politiikka toimivat Salgadon innoittajina. Kuvaava on hänen kertomuksensa lennosta Afganistanin yllä Punaisen Ristin koneessa: ”Näin tavoittamattomien vuorten keskellä karavaaneja, jotka varmaankin pakenivat sotaa. Hitto vie, ajattelin. Minun täytyy päästä tutustumaan näihin ihmisiin: yhdet kasvot tästä karavaanista voisivat valaista kokonaisen kansan historian, kulttuurin ja kärsimyksen.”

Pariisissa asustava 53-vuotias Salgado onkin ollut väsymätön matkamies. Hän työskentelee kevyellä varustuksella matkakumppaneinaan kolme Leican kameraa ja neljä peruslinssiä: yksi 28 ja yksi 35 millimetrinen, hänen suosikkinsa 60 millimetrinen ja 80 – 200 zoomi. Sitä käyttäessään Salgado tuntee aina huonoa omaatuntoa. Hän noudattaa työssään Robert Capan ohjetta: ”Jos kuva ei ole riittävän hyvä, se johtuu siitä, että kuvaaja ei ole mennyt riittävän lähelle.”

Arkeologi Alphavillessa

Salgadolle valokuvaaminen on kommunikointia, tapa pitää yhteyttä yhteiskuntaan. Hänelle valokuvat ovat inhimillisen muistin ylläpitoa ja laajentamista. Jean-Luc Godardin Pariisissa kuvatussa fantasiaelokuvassa Alphaville ihmisiltä oli poistettu tajunnastaan muisti. Tilannetta pelastamaan saapuvan agentti Lemmy Cautionin tärkeimmäksi työvälineeksi muodostui kovien nyrkkien sijasta kamera. Valokuvien avulla ihmisille palautui menneisyys ja samalla myös tulevaisuus. Valokuvat toivat takaisin kertomisen taidon sekä kyvyn tehdä ja toteuttaa suunnitelmia.

Salgado kutsuu itseään teollisuuden ajan visuaaliseksi arkeologiksi. Hän ylistää kuvillaan ruumiillisen työn tekijöitä kaudella, jolloin heitä eivät vielä korvanneet tietokoneet ja robotit. Salgado sanoo tietoisena päämääränään olevan muistuttaa, että keskuudessamme on yhä laaja työväenluokka, eikä kaikkia asioita tuoteta vain palveluilla tai koneilla.

Valokuvissaan Salgado pureutuu fyysisen työn raskauteen ja kuluttavuuteen, mutta myös sen tuottamaan iloon ja ammattiylpeyteen. Työläisten kuvaamisessa hän ottaa käyttöönsä myös runoilijan vapaudet: Salgadon kameranlinssin läpi nähtynä työläiset ovat romanttisia sankereita, joiden maailmaan alkoholismi, perheväkivalta ja rikollisuus eivät kuulu.

Salgado ei teeskentele puolueettomuutta. ”Sitä valokuvaa koko ideologiallaan”, hän sanoo.

Huumorin- ja suhteellisuudentajun hän on kuitenkin oman työnsä suhteen säilyttänyt. Ympäri maailmaa otetuilla työläiskuvillaan Salgado ironisoi täyttävänsä vanhan marxilaisen haaveen: maailman työläiset ainakin valokuvapaperilla – yhtyvät, ennenkuin he nykymuodossaan häviävät.