Ulla Lehtinen on ollut ”vaihtoehtoinen” siitä pitäen, kun hän 11-vuotiaana ensimmäisen kerran järjesti itsensä kansainväliselle lastenleirille. Hän on matkustanut paljon ja tulee erityisen hyvin toimeen alkuperäisasukkaiden kanssa. Tänä syksynä Ullan vastuulla on ”Alkuperäisasukkaiden uraanikiertueen” järjestäminen.

Intercityn ensimmäisessä luokassa jokainen istuu yhden hengen paikalla, vaaleassa muovikuoressa. Edessä ovat lehti, kahvi, kännykkä ja sylimikro. Katosta roikkuvat monitorit näyttävät vauhtia: 116,5 km/h. Pienessä kellotaulussa sekuntiviisari pyörii ja pyörii.

Tullaan Turkuun. Ulla on asemalla vastassa, tapansa mukaan paljain jaloin. Parissa varpaassa on sormukset. Silmät katselevat suurina ja ruskeina kuin tatit metsästä.

Turku on Turku, asema on asema. Ullan olemuksen myötä koordinaatit alkavat kuitenkin asettua toiseen tapaan. Avainmerkkejä hänen järjestelmässään ovat juuret, maailmankauppa, sydän. Myös sienet ovat tärkeitä.

Maan kunnioitus ja nenä

Ullan asuintalon kellarissa on iso kuivuri täynnä sieniä. Aikaisemmin hänellä oli pakastin, mutta pakastin syö markan päivässä, ja se on liikaa. Viiteentoista vuoteen Ulla ei ole ollut ansiotyössä kuin poikkeuksellisesti. Parin sadan markan viikkobudjetin on riitettävä.

Hyvin se riittääkin. Keräilytalous kiinnostaa, ja hän löytää ruokansa vaikka ojan pientareelta. Salaisena intohimona on omavaraisen elämäntavan vieminen pitemmällekin. Tulevaisuuden unelmissa väikkyvätkin savitalo, kesäkota ja tuohitarvekalut.

Matkustamiseenkin on raha riittänyt, aina kun sydän on matkalle käskenyt.

Viimeksi pari vuotta sitten sydän vinkkasi intiaanien luo Pohjois-Amerikkaan. Toisille hän sanoi menevänsä tekemään haastatteluja sosiaaliantropologian graduaan varten.

-Gradun aiheena on Maan kunnioitus, ja intiaanien keskuudessa elää vielä katkeamatonta kokonaisvaltaisen elämäntavan traditiota. Mutta oikeasti gradu oli vain tekosyy. Matka oli omaa sisäistä hakua, omien juurieni etsimistä, ja menin sinne minne nenä näytti. Ja hyvin se vei.

Ulla tunnustaa, että hänen matkustamisessaan on kyse kotiin tulemisesta. Mutta kuten saduissa, matkaa on tehtävä yli vuorten ja merien ennen kuin löytää sen, mikä on lähellä.

-Amerikan ja Siperian mutkan kautta tullaan vielä kotiin, hän sanoo.

Sitä paitsi Suomessa on maailman parhaat kansanrunousarkistot. Ne vain odottavat oikeita kysymyksiä paljastaakseen aarteensa.

Pommitettujen huumori

Ulla on joskus asunut vuoden Kaliforniassa, se on hänelle ”hengähdyspaikka”. Tosin Kalifornia on aika raaka hengähdyspaikaksi, yhteiskunnalliset erot paistavat armottomina eikä järjestelmästä ole ihmisille mitään tukea. Toisaalta siellä on jo 1950-luvulta lähtien vaikuttanut erittäin vahva vaihtoehtoliike.

Niinpä Kaliforniaan on kertynyt vaihtoehtoista tietotaitoa ehkä enemmän ja monipuolisemmin kuin mihinkään muuhun maailmankolkkaan. Tasoa pitää yllä kova sisäinen kritiikki; esimerkiksi intiaanit reagoivat heti kaikkeen, mitä valkoiset heistä väittävät.

Ulla kertoo, että monet nuoret ovat vapaaehtoisesti lähteneet pois systeemistä.

-Heille pääasia elämässä ei ole raha eikä edes menestyminen vaan omien juttujen tekeminen ja hauskanpito. Tehdään videoita, kirjoitetaan runoja kaveripiirille, käydään miekkareissa, ollaan vegaaneja. Ollaan vastuullisia, mutta elämänilon on oltava mukana – teki miten vakavia asioita tahansa. Synkkyys ei auta ketään.

Jossain Kalifornian maaseudulla ollessaan Ulla näki kaupan seinällä lapun, jossa kerrotiin Nevadassa pidettävästä rauhanleiristä. ”A-haa, toi on nyt mulle”, hän totesi ja käänsi nenänsä kohti Nevadaa.

Rauhanleirillä hän tutustui shoshoni-parantajaan, ”isoisä”
Corbin Harneyyn, joka piti joka aamu leirillä auringonnousun seremonian, minkä jälkeen juotiin kahvia. He ystävystyivät, ja ajatus uraanikiertueesta lähti itämään: Isoisä on vuodesta 1986 lähtien kiertänyt puhumassa ydinvoiman vaikutuksista ja tekemässä maanparannusseremonioita. Shoshonien alueella on tehty ydinkokeita neljänkymmenen vuoden ajan.

Ulla seurasi isoisää myös leirille Colorado-joen alueelle, jonne ollaan sijoittamassa matala-aktiivista jätettä.

-Leiri oli valkoisten aktivistien järjestämä ja tosi tiukka, vanhan lentokentän kiitoradalle oli piirretty neliöt, missä piti olla. Kokouksia oli monta päivässä.

-Isoisät pitivät kuitenkin vain seremonioitaan. Vähitellen stressaantuneet valkoisetkin alkoivat rentoutua. Muodostettiin neuvosto, jossa jokainen sai vuorollaan kertoa, mitä hänellä oli sydämellään. Seminaarityylistä päästiin pikkuhiljaa yhteisöllisempään olemiseen.

Tiukkuuden hellittäessä tulivat esiin tunteet, monet rupesivat itkemään. Eivät kuitenkaan intiaanit vaan valkoiset – ikään kuin heidän harteillaan ja varassaan olisivat kaikki maailman murheet ja myös ratkaisut niihin.

-Shoshonit eivät itke, vaikka aihetta olisi. Heidän maassaan syntyy lapsia, joilla ei ole korvia tai silmiä ja lapsia, joilta puuttuvat aivot. Mutta he vain pilailevat. Eivät he olisi jaksaneet jo 500 vuotta ilman huumoria.

-En minäkään jaksaisi näin raskasta teemaa ilman shoshoneja, hän lisää.

Ydinjäte kannattaa pitää näkyvissä

Palattuaan Turkuun kahdeksan kuukautta kestäneeltä matkaltaan Ulla rupesi kuumeisesti miettimään, millä ilveellä hän saisi shoshonit Suomeen. Käytetäänhän ydinvoimaa täälläkin, mutta keskustelu siitä on kapeutunut tylsäksi inttämiseksi viidennestä ydinvoimalasta ja peruskalliomme vahvuudesta.

Intiaaneilla on ydinvoimasta kokemusta omaa ruumistaan ja maaperäänsä myöten. Heitä pitää saada tänne kertomaan asiasta meille, Ulla päätteli.

Kovan työn jälkeen ollaan niin pitkällä, että ”Alkuperäisasukkaiden uranikiertue 97:n” Euroopan ohjelmaa viimeistellään yhdessä toisen järjestäjätahon, belgialaisen For Mother Earth -järjestön kanssa. Tarkoitus on muun muassa, että vieraat USA:sta, Kanadasta, Namibiasta ja Australiasta kiertävät Suomessa paikkakunnilla, joita on kaavailtu ydinjätteen
loppusijoituspaikoiksi.

Loppusijoituksestakin intiaaneilla on näet jo kokemusta.

-USA:ssa shoshonien alueella sijaitsevia Yucca-vuoria on esitetty radioaktiivisen jätteen haudaksi, mutta he vastustavat koko ajatusta niin sanotusta loppusijoituksesta. Radioaktiivisuus säilyy 250 000 vuotta. Jätekanistereille – jos ne alkavat vuotaa kuten ovat jo alkaneet – ei voi tehdä mitään, jos ne on haudattu maahan. Loppusijoitus vie avaimet mahdolliselta säiliöiden korjaamiselta ja niiden vaarattomaksi tekemiseltä, mikäli keinot siihen joskus keksitään, Ulla kertoo.

Siksi shoshonien ja USA:n ympäristöliikkeen kantana on, että ydinjäte on sijoitettava tarkoin vartioituihin ja tarpeen tullen – esimerkiksi sodan ja maanjäristyksen sattuessa – siirrettäviin varastoihin sinne, missä se on tuotettukin. Ongelmaa on vaarattomampaa pitää näkyvissä kuin piilossa.

Tanssia ugrilaiseen tyyliin

Jos mahdollista, Ulla haluaisi viedä shoshonit myös Siperiaan. Sielläkin juuri alkuperäiskansat saavat maksaa hinnan luonnon raiskaamisesta. Siperian kansojen kohdalla on lisäksi kyse sukulaisista.

Hän puhkeaa kertomaan ”ugri-mugri-innostuksesta”, joka on iskenyt Turun aktivisteihin. Sekin innostus sai alkunsa matkasta pari vuotta sitten. Sydän kehotti muutamia Neljäs maailma -yhdistyksen jäseniä lähtemään Siperiaan alkuperäiskansoja tutkimaan. Ja niin he menivät Komiin.

-Vasta siellä ensimmäistä kertaa tajusimme, että Venäjä on täynnä sukulaiskansojamme. Ja he ovat niin hauskoja! He tanssivat ja laulavat päiväkausiakin yhteen menoon, he eivät ole ollenkaan jöröttäviä kuten me. Heidän kulttuurinsa on nousussa, he ovat niin elinvoimaisia! Heidän rytminsä naksahti meihin heti.

Sama toistui viime kesänä Tartossa, suomalais-ugrilaisilla kansanmusiikkifestivaaleilla. Se oli omaa rytmiä, Ulla kiihtyy. Me suomalaiset emme eläkään eristyksissä jossain Euroopan laidalla, vaan päinvastoin keskellä länttä ja sukulaisväkeä idän puolelta.

-Itse asiassa mekin olemme alkuperäisasukkaita! Suomalaisugrilaiset ja baskit ovat ainoat kansat, jotka ovat pystyneet säilyttämään oman kielensä indoeurooppalaisten kansojen Eurooppaan tulon jälkeen.

-Mutta valtiointoiset oikeistolaiset ovat riistäneet meiltä yhteytemme, oikean historiamme, juuremme!

Turun ugri-mugrit ovat päättäneet ottaa historiaa takaisin itselleen. He ovat perustaneet laulupiirin ja aikovat opetella laulamista ja tanssimista ugrilaiseen tyyliin. Eihän sukuloimaankaan kehtaa muuten mennä. Myös viron ja venäjän kielet opetellaan kuntoon.

-Olemme Neljäs maailma -yhdistyksen nimissä suunnitelleet myös sukulaiskansojen käsi- ja tuohitöiden tuomista tänne ja lakiavun järjestämistä hanti-manseille. Öljytuhot heidän alueillaan ovat hirvittäviä, he itkivät kertoessaan niistä, me voisimme käyttää hyväksi sillanpääasemaamme ja toimia välittäjinä …

-Ei tiedä mitä tästä vielä syntyy …, Ulla sanoo enteellisesti.

Haaveena henkilökohtainen elämä

Mantereet vain vilahtelevat rupatellessa, ja välillä on jo käyty Eerikinkadulla sijaitsevassa Turun maailmankaupassa. Siellä on tuotteita muiden muassa bangladeshiläiseltä SUS-järjestöltä sekä guatemalalaiselta intiaaninaisten osuuskunnalta. Nekin ovat Ullan
löytöjä maailmalta.

Maailmankaupan pieniä tiloja käyttää viisi yhdistystä sulassa sovussa. Maailmanparannustyössä ihmiset ovatkin tärkein resurssi, Ulla toteaa. Omassa kaupassaan he ovat tietoisesti alkaneet hoitaa keskinäisiä ystävyyssuhteitaan ja pohtia ongelmanratkaisukeinoja. Sillä jos omissa nurkissa on ikävä olla, tuskin sitä jaksaa toisiakaan auttaa?

Ullalla on paljon kokemusta siitä, miten helposti juuri vaihtoehtoihmiset uuvuttavat itsensä työnteolla. 1980-luvulla hän oli perustamassa Tampereen kehitysmaakauppaa. Sen jälkeen hän työskenteli viisi vuotta Estellellä, kunnes laivahankkeen macho-henki kävi sietämättömäksi. Turun kehitysmaakaupassa hän on toiminut kymmenkunta vuotta.

-Monet tekevät työtä 14 tuntia vuorokaudessa kofeiinipillereiden voimalla. Elämä menee helposti pelkäksi aktivismiksi. Siksi yritämme opetella tasapainoista elämäntapaa, johon mahtuisi myös henkilökohtaista elämää. Se tuntuu kyllä aika kaukaiselta haaveelta, hän naurahtaa.

Antaa auringon paistaa sisään

Nyt istutaan omenapuun oksat melkein sylissä Ullan puutalon puutarhassa. Tarjolla on ruisleipää ja siideriä.

-Uskon että on olemassa yhteinen henkinen perintö, johon kaikilla ihmisillä on mahdollisuus. Mutta suurimalla osalla kanavat siihen on tukittu. Ensin tulivat väliin papit, sen jälkeen materialismi.

Ulla on pitkään harjoittanut tiibetinbuddhalaista mietiskelyä. Se on hänelle sopiva tapa päästä yhteyteen ”todellisuuden perimmäisen puhtauden” kanssa, kuten hän sanoo.

-Jollekin toiselle luontuu toinen tie; sillä ei ole niin väliä. Tärkeintä on, että jokainen löytää yhteyden omalla tavallaan.

Hän on matkustanut Intian puoleisessa Tiibetissä, Ladakhissa ja kertoo miten iloisia ja rauhanomaisia ihmiset siellä ovat.

-Heidän ilonsa salaisuutena on egon ylittäminen ja murehtimisesta luopuminen. Meidän kulttuurissamme on hirveän vaikeaa luopua murehtimisesta. Antaa vain auringon paistaa sisään sen sijaan, että yrittää epätoivoisesti kantaa pimeyttä ulos.

Omenapuun oksat taipuvat hedelmiä täynnä, on kaunista. Ulla kertoo, että ydinkoeräjäytykset shoshonien alueella on aloitettu uudestaan viiden vuoden tauon jälkeen.

Kuinka vanha muuten olet?

Hän kieltäytyy vastaamasta, hän haluaa päästä eroon ”ageismista”. Arvaan. Ullaa hymyilyttää.

-Joku tuhat voisi olla oikeampi luku.