Yhteisöteatteri on Mosambikissa uutta, samoin paikallisdemokratia. Mosambikin saarella järjestetyssä teatterityöpajassa nuo kaksi asiaa yritettiin naittaa keskenään. Osa vetäjistä oli sambialaisia, osa mosambikilaisia. Etelä antautui vuoropuheluun etelän kanssa.

Ensimmäiseksi Mosambikin saaresta näkee sillan. Se on kolme kilometriä pitkä ja juuri ja juuri auton ajettava. Suurin osa kulkijoista ylittää sillan kävellen, tavaranyytti pään päällä. Ilman siltaa Mosambikin saari ei elä. Trillerin piirteitä tilanne saa siitä, että silta voi romahtaa suunnilleen hetkenä minä hyvänsä.

-Jos näkisitte sillan alhaalta päin, ette uskaltaisi ollenkaan ylittää sitä, sanoivat paikalliset kalastajat mantereelta tulleille teatterintekijöille.

Kepa järjesti joka tapauksessa saarella elokuussa kymmenpäiväisen työpajan, jonka aiheena oli yhteisöteatteri. Parinkymmentä Mosambikin pohjoisten maakuntien teatterintekijää siirtyi siltaa pitkin sisälle saaren elämään.

Yhteisö päättää

Yhteisöteatterissa yhteisö painaa enemmän kuin teatteri.

Yhteisö päättää, mistä teatteri puhuu. Yhteisö määrittelee myös sen, mitkä ovat sopivimmat työskentelymetodit.

Työpajan sambialaiset vetäjät Brave Kaonga, Philip Kaluba ja George Daka tutustuttivat mosambikilaiset kollegansa aluksi osallistaviin menetelmiin eli siihen, miten PRA-konstit kelpaavat teatterintekemiseen. Sen jälkeen teatterilaiset tuupattiin saarelaisten pariin.

Osallistujat menivät kysymään asukkailta, mitkä asiat näitä kalvavat. Jo pelkät terveysongelmat tuntuivat musertavilta. Mutta oli muitakin huolia, kuten työttömyys, huonot liikenneyhteydet, sukupolvien väliset ristiriidat, nuorten rikollisuus, prostituutio…

-Tällä saarella se on ihan hirveä ongelma, Sergio Culane, nampulalainen tanssija huokasi raskaasti sen jälkeen, kun oli haastatellut saarelaisia katupojasta poliisiin.

Ensi vuoden vaaleissa valittavan paikallishallinnon ei ainakaan tarvitse turhautua tekemisen puutteessa. Mosambikin tulevat kunnallisvaalit olivat koko teatterityöpajan teemana: miten saada ihmiset kiinnostumaan vaaleista, mitä yhteisöteatteri voi tehdä
paikallisdemokratian edistämiseksi?

Yhteinen kyykky

Sillan pielessä, tukirakenteiden juuressa kyykkii mies. Hän saa seurakseen toisen, kolmannenkin. Viemäriverkoston puute yhdistää kaikkia Mosambikin saarella asuvia. Unescon maailmanperinnöksi julistaman saaren rannat ovat yhtä suurta ulkohuussia.

Teatterityöpajan päätteeksi kurssilaiset kutsuivat paikallisen väen katsomaan saaren elämästä kasattua näytelmää. Kun näyttelijät ryhmittyivät lavalla tuttuun, tukevaan kyykkyyn, katsomo repesi. Huumori puhdistaa – jollei rantoja, niin ilmaa.

Kelpo ammatti

-Minusta olisi hyvä, jos kurssilaiset palaisivat yhteisöihinsä ja alkaisivat tehdä töitä, jotka keskittyvät paikallisvaaleihin ja kansalaiskasvatukseen. Mutta en minä voi sitä heille ehdottaa, kaiken on lähdettävä yhteisöstä, Brave Kaonga sanoo.

Sambialaiset vetäjät kuuluvat Zapotaan, sambilaisten teatterintekijöiden yhdistykseen, jonka kanssa Kepa on tehnyt yhteistyötä. Tilanne Sambiassa on toinen kuin Mosambikissa. Sambiassa yhteisöteatterilla on jo historiansa.

Ensimmäinen työpaja pidettiin 1978, sen perusteella syntyivät nykyiset ryhmät. Ne järjestäytyivät ja alkoivat tehdä yhteisöteatteria. Zapota kurssitti ryhmiä teatterityön tekniikoihin, yhteisöteatterin metodeihin, teatterin johtamiseen.

Brave kehuu yhteisöteatterin imagoa: kansainväliset kehitysyhteistyöjärjestöt käyttävät yhteisöteatteria projekteissaan, tavalliset sambialaiset tunnustavat sen käypänä ammattina ja jopa Sambian hallitus pitää sitä olennaisena kanavana tiedonsaantiin ja sen levittämiseen.

-Olemme arvioineet esimerkiksi Oxfamin projekteja. Usein yhteisöteatteri kutsutaan apuun siinä vaiheessa, kun projekteissa jokin on menossa pieleen, mutta ei varsinaisesti tiedetä, mikä. Teatteriryhmästä on hyötyä myös silloin, kun halutaan uudelleenvoittaa yhteisön tuki jollekin hankkeelle.

-Yhteisökin saattaa tilata teatteriryhmän. Silloin palkka voidan maksaa luonnossa ruokana ja majoituksena.

Braven mielestä yhteisöteatterin varsinainen voima piilee tiedonkeruuvaiheessa. Ryhmä menee haastattelemaan ihmisiä, jossakin vaiheessa puhe taukoaa ja silloin aletaan vain yhdessä puuhailla niiden asioiden parissa, joita haastateltavat ovat muutenkin tekemässä.

-Siinä vaiheessa pääsee hyvin lähelle ihmisiä.

Tavallaan teatterin tekijästä tulee itseään suurempi: lyhyessä ajassa hän saa syvällisen otteen yhteisön elämään.

Sambialaiset vetäjät olivat havaitsevinaan, että temppu toimii myös Mosambikin saarella – siitä huolimatta, että metodeita vasta harjoiteltiin. Kun kurssilaiset alkoivat työstää haastattelumateriaalia näytelmäpaloiksi, heillä oli esittää konkreettisia, arkisia yksityiskohtia.

Sambialaisilla oli myös opittavaa mosambikilaisilta: pohjoisissa maakunnissa, varsinkin Nampulassa, tanssiteatteri on vahvaa.

Mieli maalla

-Meillä on yhtäältä perinteinen, näyttämöllä esitettävä teatteri. Toisaalta teatteria käytetään paljon kansalaiskasvatukseen. Esimerkiksi viime vaalien alla hyvin monet teatteriryhmät tekivät valistustyötä. Täällä pohjoisessakin yhteisöteatterin metodeita on käytetty vaistonvaraisesti – ilman, että työtä on nimitetty yhteisöteatteriksi, kertoo työpajan mosambikilainen vetäjä, maputolaisen M’beu-teatteriryhmän johtaja Evaristo Abreu.

Hän vertaa omaa maataan Sambiaan. Koko teatteriperinne on erilainen. Tukevat kansalliset juuret on vain tanssiteatterilla. Maan muuta teatterielämää leimasi pitkään siirtomaavallan perintö, teatteri haki aiheensa oman yhteiskunnan ulkopuolelta.

Itsenäistymisen jälkeen, aivan 1970-luvun lopussa, Maputossa kokeiltiin niin sanottua näkymätöntä teatteria. Se valitsi käsiteltäväkseen sellaisia oman yhteiskunnan ongelmia kuin ympäristön saastuminen.

Evaristo kertoo esityksestä, jossa näyttelijä kiipesi talon katolle ja alkoi heitellä roskia alas. Alhaalla kadulla toinen, ohikulkijaksi tekeytynyt näyttelijä rupesi sättimään roskaajaa. Paikalle kerääntyi ihmisiä, jotka innostuivat ottamaan kantaa. Kun keskustelu yltyi, näyttelijät jättäytyivät sivustaseuraajiksi.

Omiin aiheisiin pohjautuva konventionaalinen teatteri virisi 1980-luvulla lähinnä pääkaupungissa. Vasta sen jälkeen, kun
sisällissota 1992 päättyi, teatteriharrastus saattoi toden teolla levitä maakuntiin.

Evaristo Abreu sanoo, että kaupungin ja maaseudun välinen konflikti on yhä olemassa. Se elää myös jokaisen kaupunkilaisen sisällä: mieli on maalla ja ruumis kaupungissa.

Mosambikilaisten enemmistö asuu maaseudulla. Monia heistä tulevat paikallisvaalit eivät koske, vaalit järjestetään ensi vaiheessa vain kaupungeissa ja pienessä osia kuntia.

-Minusta koko paikallisvaalien järjestäminen Mosambikissa on varhaista. Ihmiset eivät ymmärrä, mikä kunta on. He sanovat, että ”minulla on oikeus sähköön, veteen, jalkapallokenttään ja
kouluun”, mutta veroja he eivät maksa. Miten niin on oikeus? Jollei maksa veroja, ei voi vaatia, Evaristo kärjistää.

Hän suhtautuu epäillen myös sambialaisten malliin valtakunnallisesta teatterintekijöiden liitosta. Ettei siinä vain kävisi samoin kuin muusikoiden ja kirjailijoiden liittojen suhteen? Rahat pysyvät pienellä maputolaisella porukalla, ja maakuntien väki voi korkeintaan marista sanomalehdissä.

-Mosambikissa ihmiset ajattelevat alueellisesti: pohjoisen makuat haluavat pysytellä erossa etelän shanganoista, arvioi Brave Kaonga.

Hänen mielestään siinä on vaaransa. Kulttuurit ehkä pitävät pintansa, mutta kansallinen yhtenäisyys jää hataraksi.

-Esimerkiksi valtakunnallinen teatteriyhdistys voisi auttaa ihmisiä ajattelemaan, että asioita voi katsoa alueellisen lisäksi myös kansallisesta näkökulmasta.

Saaristosairaala

Pari päivää ennen suurta finaalia teatterikurssilaiset kuhisevat pikkuryhmissään. He harjoittelevat paloja, jotka on tarkoitus sovittaa yhteen. Monen mininäytelmän aiheena on kylmäkiskoinen, rahanahne sairaalahenkilökunta. Potilas riutuu eteisessä, kun lääkäri ja sairaanhoitaja juoruavat keskenään puhelimessa tai hoitelevat omia afääreitään.

Terveys on vaikea aihe, ja draama vaatii paitsi sankareita, varsinkin roistoja. Jos totta puhutaan, paikallisessa sairaalassa ei ole edes puhelinta.

Varsinaisessa ensi-illassa Mosambikin saaren oma general hospital, saaristosairaala, näyttäytyi jo huomattavasti hellemmässä valossa.

Lyhentäen kääntänyt Erja-Outi Heino