Alle 20 prosenttia kaikista osallistavan kehityksen nimissä tapahtuvista kehitysyhteistyöprojekteista voidaan luokitella onnistuneiksi – ainakin itäisen ja eteläisen Afrikan kokemuksen perusteella.
Suurimpien avustajatahojen laatimat projektien arviointiraportit osoittavat, että erityisesti suuria alueita ja laajoja ihmisjoukkoja kattavat hankkeet ovat romahduksen partaalla. Suuri osa näistä projekteista on uusia ja niitä voitaisiin vielä parantaa, mutta toistaiseksi niitä hallitsevat vielä ulkomaiset tekijät.
Joka tapauksessa yleiskuvaksi välittyy, ettei etelän köyhillä ole vielä itseluottamusta ottaa aloitetta omiin käsiinsä. Osallistava kehitys on yhä menetelmä, jota köyhille tarjotaan. Pettyneenä siirtomaa-ajan jälkeiseen kehitykseen he suhtautuvat epäillen näiden menetelmien taustalla lymyäviin motiiveihin.
Osallistavan kehityksen tavoitteet ovat yleviä: köyhien ihmisten erityisesti etelässä tulisi tunnistaa yhteiset ongelmansa, suunnitella, toteuttaa ja johtaa omia kehitysohjelmiaan.
Pohjoisessa osallistavan lähestymistavan käsite on saanut lisääntyvää vastakaikua ja tarjoaa elämänhallinnan parantamista, oppimista ja muita osallistavia menetelmiä. Mutta kuinka käytännöllinen tämä positivistinen kehitysteoria on?
Kasvavan köyhyyden ja poliittisen passiivisuuden ristipaineessa etelän köyhiä pakotetaan suhtautumaan myönteisesti asiantuntijoiden tarjoamiin menetelmiin. Heidän johtamiskykynsä, neuvotteluasemansa ja -taitonsa hyödyntää tehokkaasti resursseja ovat kuitenkin vielä varsin heikot.
Ongelmien ytimessä ovat epädemokraattiset hallitukset ja eliittien kielteiset asenteet maaseudun köyhien elinolojen parantamiseksi. Paikallisten ihmisten elämänhallinnan parantaminen merkitsee eliitin yksinoikeuksien ja niihin kytkeytyvien taloudellisten etuisuuksien purkamista.
Afrikkalaiset eliitit elävät maailmassa, joka on perusteellisesti vieraantunut. Repäistynä irti menneisyydestään heidän on löydettävä uusia sosiaalisia suhteita ja ystävystyttävä kaupungeissa, kaukana köyhistä, joita heidän on tarkoitus tukea.
Vieraannuttuaan esi-isiensä uskonnoista afrikkalaiset eliitit ovat tehneet henkilökohtaisen menestymisen uskosta uuden uskontonsa. Maaseudun sosiaalisten tukiverkkojen sijaan heidän on henkilökohtaisesti löydettävä keinot selviytymiseen modernissa maailmassa. Irtautuneena ryhmäpohjaisen etiikan rankaisuvallasta he ovat korvanneet yhteisöllisen jakamisen individualismilla, ahneudella ja ylenkatseella.
Afrikkalaiset eliitit eivät ole täysivaltaisia osallistujia sen enempää niissä maaseudun kylissä, jotka ovat osallistavan kehityksen pääkohteita, kuin läntisessä maailmassakaan, jossa osallistavasta kehityksestä on tullut uusi iskusana.
Kaikella tällä haluan sanoa, ettei afrikkalainen eliitti tunne oloaan kovin kotoisaksi. Se ei ole kyvykäs viemään eteenpäin osallistavaa kehitystä sellaisena kuin sen tänään tunnemme. Samalla juuri sen piirissä ovat ne ”asiantuntijat”, joiden osallistavan kehityksen asianajajat toivovat helpottavan köyhien kehitystä.
Kokemukset itäisestä ja eteläisestä Afrikasta kertovat, että useissa tapauksissa eliitti ja sen muodostamat epäoikeudenmukaiset hallitukset ovat kiinnostuneempia käyttämään vähäisintäkin taloudellista ja materiaalista tukea henkilökohtaisiin intresseihinsä, aiheuttaen näin konflikteja ja riitoja itsensä, ulkomaisten avustustyöntekijöiden ja kohteena olevien yhteisöjen välillä.
Kaikesta huolimatta, jos ja kun osallistavan kehityksen menetelmiin pohjaavat projektit epäonnistuvat, köyhät ovat ja heitä pidetään vastuussa. Ja näin on, koska osallistavan kehityksen menetelmän mukaanhan köyhät tekevät päätökset, suunnittelevat ja toteuttavat omat kehitysohjelmansa.
Kumppanin uusi kolumnisti Hiloch Ogola on Suomessa asuva tansanialainen ympäristö- ja kehityskysymyksiin perehtynyt toimittaja.