Sambialainen viiden lapsen äiti Elisabeth Nguni, 43, nousee marraskuun 10. päivänä 1997 kukonlaulun aikaan ylös heinähattuisesta savimajastaan Kapichila Sengan kylässä Sambian itäisessä maakunnassa. Hän on jo edellisenä iltana pakannut maissijauhon, vihannekset ja sokerin matkaevääksi kassiin, jonka kietoo pyöränkorjaustarvikkeineen selkäänsä kokousmatkalle. Selkään päätyy myös nuorimmainen, kuuro Lovemore-poika, koska hänelle ei löydy kaitsijaa.
Elisabeth on Chaman kylän naisryhmän puheenjohtaja sekä itäisen maakunnan 1996 perustetun naisjärjestön Eastern Province Women’s Associationin varasihteeri. Palkaton luottamustoimi kutsuu, kun EPWA järjestää naisten kokouksen 14. päivä marraskuuta Chipatassa runsaan 400 kilometrin päässä.
Matkalla Chipataan Elisabeth ylittää kolme isoa ja syvää virtaa. Hän kietoo laukun ja lapsen mahdollisimman tiukasti korkealle selkään ja kantaa polkupyörän pään päällä virran yli. Vettä on kainaloihin asti ja lapsi itkee.
Kun Elisabeth on ylittänyt virran, istuu hän lepäämään, pesee toisen muovista valmistetun Sophia-kenkänsä ja täyttää sen virran vedellä. Hän sekoittaa veden joukkoon hiukan sokeria ja juo kengästä energiaa antavaa lientä.
Seuraavana päivänä Elisabeth saapuu Chaman kylään, jossa hän kyselee paikallisilta kyytiä eteen päin. Hänen on kuitenkin valittava julkinen, noin kymmenen markkaa maksava kulkuneuvo eli avolavainen auto, joka lähtee ajamaan 150 kilometriä kohti Lundazia. Autot ja tie ovat huonossa kunnossa. Kumit puhkeilevat, ja Elisabeth joutuu yöpymään muiden matkalaisten kanssa metsässä nuotion ääressä leijonien mourutessa ympärillä.
12. päivä marraskuuta Elisabeth on vihdoin Lundazissa, mutta on jo niin myöhä, että hänen on etsittävä yösija. Hän ostaa hieman pähkinöitä ja sämpylöitä ja juo sokerivettä niiden kanssa. Marraskuun 13. päivä on edessä reilun kolmen tunnin täpötäysi minibussimatka Chipataan. Tällä kertaa kaikki menee hyvin eli Elisabeth saapuu perille hyvissä ajoin ja hänelle jää aikaa valmistautua seuraavan aamun kokoukseen.
Marraskuun 15. päivänä alkaa Elisabethin kotiinpaluumatka. Kun hän vihdoin palaa kotikyläänsä, on kokonaista yhdeksän päivää vierahtänyt.
– Joskus minusta tuntuu, etten jaksa lähteä kokouksiin, mutta heti perään ajattelen, että jossen lähde, petän naisten luottamuksen, Elisabeth pohtii.
– Minua koskettaa se, kuinka raskasta naisten elämä kylissä on. Näen naisia kantamassa kylissä taakkoja ja ajattelen, että jos teen kovasti työtä, ehkä minun jälkeeni syntyvien naisten ei tarvitse kärsiä niin paljon
– Haluan kouluttaa kaikki viisi lastani. Unelmani on, että lapseni nukkuvat hyvissä sängyissä ja puhtaissa lakanoissa. Pyrin kehittämään itseäni niin, että tulevaisuudessa perheelläni on puutarha ja ruokaa. Nyt meillä on nälkä.