Oikeus maahan on eteläisen Afrikan kohtalonkysymys

Mosambikin uusi maalaki turvaa pienviljelijöiden oikeuksia ja ehkäisee maattoman kaupunkiköyhälistön nopeaa syntyä.

Mutta kaikkia riskejä uusi laki ei poista. Mosambik on yhä selkeämmin osa eteläistä Afrikkaa. Se tarkoittaa, että myös ongelmat ovat yhteisiä. Koko alueen tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, mitä Mandelan maassa tapahtuu.

Kuivan kauden lopulla Mosambikin viljelijäjärjestöillä oli hyvä mieli. Ne olivat saaneet äänensä kuuluviin uuden maalain sisällössä.

Lakia voi kuvata jopa vallankumoukselliseksi. Sen mukaan yhteisön sana painaa yhtä paljon kuin titulo, rekisteröity maankäyttöoikeus. Jos yhteisö suullisesti todistaa, että tietty ihminen tai perhe on kymmenen vuotta asunut ja käyttänyt maata kuin omaansa, se maa kuuluu lain edessä hänen hallintaansa, oli siitä virallista paperia tai ei.

– Ensimmäistä kertaa Afrikassa, kehuu tohtori Jose Negrão Eduardo Mondlanen yliopiston maa-asioihin erikoistuneelta laitokselta.

Lain valmisteluvaiheessa Jose Negrão lobbasi aktiivisesti pienviljelijän oikeuksien puolesta.

Hän vertaa Mosambikia muihin alueen maihin. Mosambikissa ei ole yksityistä sen paremmin kuin yhteisöllistä maata. Maa kuuluu valtiolle ja sitä hyödyntää sankka pienviljelijäperheiden joukko. Melkein kaikki mosambikilaiset elävät maasta.

Zimbabwessa maa on yksityistetty. Siellä 6 000 valkoista suurtilallista omistaa 45 prosenttia parhaista viljelymaista, kun 700 000 pienviljelijää joutuu ruopimaan kehnosti tuottavia tilkkuja kaukana liikenneyhteyksistä. Botswanassa valtio on olojen rauhoittamiseksi joutunut muuttamaan maat ”heimoalueiksi”, Malawissa on välttämätöntä jakaa maa uudelleen, jotta perheviljelmien toimeentulo kyetään turvaamaan.

Yksityistämisestä keskusteltiin myös Mosambikin maalain parlamenttikäsittelyn aikana. Yksityistämispuheilla oli lähinnä poliittiset tarkoitusperät, kovin todellinen yksityistämisen uhka ei vielä ollut.

Mutta Negrão on varma, että joidenkin vuosien kuluttua yksityistämisestä puhutaan jo paljon ponnekkaammin. Silloin syyt ovat henkilökohtaisia. Valtaeliitti haluaa rikastua.

Politiikan ja talouden johtohahmot ovat jo onnistuneet rekisteröimään omiin nimiinsä huomattavia maa-alueita. Kuluu viisi, kenties kymmenen vuotta, ja eliittiä alkaa poltella mahdollisuus nopeaan vaurastumiseen.

– Uuden lain heikkoutena on, ettei maakaupan ongelmaan puututa ollenkaan. Olen yksityistämistä vastaan, mutta mielestäni Mosambik tarvitsee nykyistä avoimempaa kaupankäyntiä maankäyttöoikeuksilla. Mosambik on osa eteläistä Afrikkaa, ja maata ostetaan ja myydään joka puolella ympärillämme.

Nykyisellään maalla käydään kauppaa, mutta avoimuudesta ei ole puhettakaan. Virallisesti maan omistaa valtio ja virallisesti sitä ei voi myydä. Niinpä maankäyttöoikeuksia kaupataan tiskin alta. Tarvitaan vain sopivia suhteita ja sopiva määrä rahaa.

– Valtaeliitillä ja sen ystävillä on mahdollisuus käydä kauppaa maalla. Mutta tavallinen talonpoikapolo jää tyystin maamarkkinoiden ulkopuolelle.

Porhon reiät

Kuuluisin esimerkki kyseenalaisista kaupoista on tapaus Blanchard. Yhdysvaltalaismiljönääri James Blanchard III sai ekoturismihankettaan varten yli 2 000 hehtaarin maa-alueen Matuitunesta, pääkaupunki Maputon ja Etelä-Afrikan väliseltä vyöhykkeeltä. Blanchardin maille sijoittuu esimerkiksi Maputon elefanttireservaatti.

– Tuo kauppa ei ole laillinen. Mutta Mosambikin pääministeri allekirjoitti sopimuksen. Kuka sen kiistäisi tai veisi oikeuteen?

Sopimusehtojen mukaan Blanchardilla on oikeus jakaa maata edelleen turismihankkeita varten. Lisäksi hän voi siirtää keskeneräisten rakennusten omistusoikeuden toiselle. Hän ei voi myydä maata, mutta hän voi myydä talon, jonka mukana menee maa.

Negrão selvittää maalain muita porhon kokoisen porsaan mentäviä reikiä:

– Sinulla ja minulla on yhteisyritys. Maa on minun nimissäni, mutta me voimme yhdessä käyttää maankäyttöoikeutta takeena saadaksemme lainaa eteläafrikkalaiselta pankilta. Jollemme hoida lainaamme, pankki saa otteen maasta.

Uusi maalaki ei ota kantaa maakonflikteihin. Sitä Negrão pitää vakavana heikkoutena.

– Uusi laki vain vahvistaa periaatetta, jonka mukaan maa kuuluu valtiolle eikä kenelläkään muulla ole oikeuksia tehdä päätöksiä sen suhteen. Edes oikeuslaitoksella ei ole valtuuksia.

Nucleo de Estudos da Terra, yliopiston maakysymyksiin erikoistunut laitos, ehdotti jo kaksi vuotta sitten paikallisten oikeusasteiden luomista maakonfliktien ratkaisemiseksi. Maalain hyväksymisen jälkeen akateemikot ovat tehneet yhteistyötä ORAM-nimisen, maan rekisteröintiin erikoistuneen kansalaisjärjestön kanssa. Tavoitteena on lakiasiaintoimiston perustaminen, toimiston, joka voisi ajaa kiistakysymyksiä oikeudessa.

Otetaan toinen kuuma bataatti: buurit Niassassa. Mosambikin pohjoisimpaan ja syrjäisimpään maakuntaan Niassaan on vuoden 1997 aikana vaeltanut eteläafrikkalaisia viljelijöitä, joiden käyttöön on osoitettu harvaanasutun maakunnan parasta maata.

– On helppo haukkua valkoisia buureja, mutta kuka sen sotkun allekirjoitti? Presidentit Joaquim Chissano ja Nelson Mandela! Heidän siitä on vastattava. Koko juttu hoidettiin salakähmäisesti ja pienviljelijöiden kustannuksella.

Negrão kumppaneineen haluaisi päästä Niassaan valvomaan mosambikilaisten talonpoikien etuja, mutta rahoitus puuttuu. Hän laskee, että buurit ovat anomassa yhteensä 4,5 miljoonaa hehtaaria käyttöönsä Niassan ja Cabo Delgadon maakunnissa. Suurta osaa hankkeista nimitetään ekoturismiksi.

Afrikan oma malli?

Todellisuudessa buurien tuuppaaminen rajan yli pohjoiseen ei ratkaisevasti lisää Etelä-Afrikan ekologista kestävyyttä. Negrão pitää eteläisen naapurin tilannetta pitkän päälle kestämättömänä. Kaupunkiväestö kasvaa vuosittain 800 000 hengellä, mutta työpaikkoja syntyy verrattomasti hitaammin. Kaupungistumisen ongelmat ilmenevät muun muassa kovenevana rikollisuutena.

– Maan uudelleenjako-ohjelma ei ratkaissut mitään. Maa kuuluu edelleen vähemmistöille. Juuri mitään suurempia sijoituksia ei tehdä, ne mitä tehdään, luovat äärimmäisen vähän työpaikkoja. Hyvin pian herra Mandelan on jollakin lailla ratkaistava pienviljelijöiden ongelma.

Negrão puhuu eteläafrikkalaisesta ylemmyydentunnosta. Hän sanoo, että maa kohottaa itsensä muiden SADC-maiden yläpuolelle. Se seuraa eurooppalaista mallia, joka perustuu maatalouden kutistumiseen, teollisuuden ja palveluelinkeinojen kehittymiseen ja hidastuvaan väestönkasvuun.

– Eihän se malli Afrikkaan sovellu. Mikään ei viittaa siihen, että teollisuus tai edes palveluelinkeinot kehittyisivät kyllin nopeasti. Ja väestönkasvu vain jatkuu.

Yhtä huonosti afrikkalaisiin oloihin soveltuu aasialainen ”vihreän vallankumouksen” malli. Afrikkalaisella pienviljelijällä ei yksinkertaisesti ole rahaa sekä maan vuokraamiseen että elannon takaavan tuotannon käynnistämiseen.

Latinalaisella Amerikalla on runsaasti kokemuksia kolmannesta, pahamaineisesta mallista. Siihen kuuluvat suurmaanomistus ja sen tuottama valtava, maaton kaupunkikurjalisto.

– Afrikan pitäisi luoda oma mallinsa maa-asioiden ratkaisemiseksi tulevaisuudessa. Siksi me maa-aktivistit vastustamme yhteisöllisten maa-alueiden ja kansallisten suoja-alueiden palauttamista Mosambikiin. Tärkeintä on tarjota ihmisille tilaisuuksia ja joustavat mahdollisuudet muuttaa maan sisällä. Jos olosuhteet joillakin seuduin kehittyvät suotuisasti ja siellä on vapaata maata, ihmiset voivat mennä sinne, asettua aloilleen ja ruveta viljelemään maata. Uuden lain mukaan heistä tulee maan isäntiä, kunhan he ovat kymmenen vuotta hoitaneet sitä kuin omaansa.

Kaikessa heikkoudessaan Mosambik pitelee yhtä ratkaisevaa valttia: maata riittää jokaiselle. Niin kauan kuin se pätee, Hararesta tai Johannesburgista tuttua, suurta kaupunkiköyhälistön luokkaa ei pääse syntymään.

Pääkaupunki Maputon noin 1,5 miljoonasta ihmisestä kahdella kolmanneksella on oma maatilkku jossakin lähimaakunnista. Se maatilkku on taannut toimeentulon kireän rakennesopeutusohjelman kuristuksessa. Se pala maata on myös ehkäissyt laajamittaiset yhteiskunnalliset levottomuudet.

On halvempaa viljellä ruokaa kuin hankkia rahaa, jolla ostaa sitä.

Yksilö ja yhteisö

– En pidä tällaisesta ”me menemme pelastamaan köyhät”-asenteesta. Niinhän amerikkalaiset suhtautuivat intiaaneihin.

Negrão sanoo, ettei pienviljelijää tarvitse suojella. Hänelle on vain annettava edellytykset suojella itse itseään.

Monessa suhteessa Mosambikin uusi laki tekee juuri niin. Se esimerkiksi tunnustaa naisen oikeudet. Naisen nimi tulee vastedes miehen nimen rinnalle rekisteröintikirjaan. Jos pariskunta eroaa tai mies kuolee, miehen perhe ei voi enää ajaa naista pois maaltaan, kuten tähän asti on tapahtunut.

Toinen tärkeä piirre on mahdollisuus rekisteröidä maa yhteisön nimiin. Rekisteröinti on yksityiselle hyvin kallis ja hidas prosessi. Yhteisöllinen rekisteröinti ei tarkoita sitä, että joku edustaisi toisia, vaan jokaisen nimi lukee rekisteröintipaperissa ja jokainen on oman tilkkunsa haltija. Varsinkin konfliktitilanteissa yhteisön tuesta on apua.

– Vaikka oikeuden maahan saa myös totunnaisen käytön perusteella, talonpoikien kannattaa rekisteröidä maat. Sillä vältetään tulevat sotkut.

Maalain valmistelun yhteydessä käytiin kiivasta keskustelua siitä, keitä ovat lain tunnustamat paikalliset auktoriteetit, joita on maakysymyksissä kuultava. Oppositiopuolue Renamo puolsi perinteisiä auktoriteetteja, reguloja. Hallituspuolue Frelimo puhui paikallisista auktoriteeteista, jotka määriteltäisiin tapauskohtaisesti. Se kanta tuli edustetuksi laissa.

Eivätkö maan eri alueilla vaihtelevat tulkinnat aiheuta helposti sekaannusta?

– Aiheuttavat. Siksi lain toteutumisen valvonta on erittäin tärkeää ja kansainvälisten avunantajien kannattaisi tukea sitä.

Auktoriteettikiista juontaa huomattavan laajaan ongelmaan. Negrão sanoo, että kysymys on tosiasiassa modernin valtion ja perinteisen valtion erosta, jota ei ole missään päin Afrikkaa ratkaistu. Moderni valtio hallinnoi alueita, joilla asuu ihmisiä. Perinteinen valtio lähtee ihmisistä, jotka elävät tietyllä alueella.