Kehitysyhteistyön suunta ei ole vielä täysin selvä. Mitään väärää ei tapahdu, jos aloitetaan vaikka kaikkien velkojen anteeksiannosta, etenkin jos on kyse kaikkein köyhimmistä ja velkaantuneimmista maista. Näiden maiden vanha ulkomaanvelka voitaisiin kuitata välittömästi tutkimatta sen tarkemmin, kuinka tyydyttävässä kunnossa niiden talouselämä tai rahatalous ovat.
Velkataakka on kehityksen este. Esimerkiksi Afrikan köyhimmissä, Saharan eteläpuolisissa maissa velkojen hoito vie edelleen noin 50 prosenttia vientituloista.
Kaikkien velkojen anteeksianto olisi mielekästä, mikäli köyhien maiden taloutta voidaan vahvistaa uusin keinoin, esimerkiksi itsenäisten luottorahastojen avulla. Erilaiset monen- ja kahdenkeskiset tahot antaisivat näihin rahastoihin tuntuvia lahjoituksia ”kerralla kaikille” -periaatteella. Kun luottorahastot on perustettu, kunkin toiminnasta vastaa avun vastaanottajamaa, mutta toimintaa turvaa yksi tai useampi lahjoittaja.
Keskeisintä ajatuksessa on, että köyhät maat hyötyisivät korkojen ja pääoman arvonnoususta. Tämä puolestaan tuottaisi taloudellisia resursseja vähintään yhtä paljon tai hieman enemmän kuin kehitysapu nykyisellä tasollaan. Usein apu on ollut tuloksetonta. Apu ei riitä, koska sitä on jouduttu suuntaamaan alkuperäiskohteestaan köyhien maiden lukuisiin ja usein yhtä polttaviin ongelmiin.
Kaikkien velkojen anteeksianto ja itsenäisten luottorahastojen perustaminen voivat edesauttaa todellista kehitysyhteistyötä vain, jos köyhien maiden pääsyä maailmanmarkkinoille helpotetaan ja niiden kanssa noudatetaan reilun kaupan ehtoja. Tämä tehtävä sopisi hyvin Maailman kauppajärjestö WTO:lle, mutta se on myöhässä ja nähtävästi suojelee rikkaampien maiden kaupallisia etuja.
Jotta taloudelliselta asemaltaan heikommat jäsenmaat hyötyisivät WTO:sta, niiden on liittouduttava ja ajettava yhdessä edullisempia kaupankäynnin sääntöjä. Kuluttajat kaikkialla maailmassa hyötyvät avoimemmasta kaupasta, ja heillä on hyvät mahdollisuudet vaikuttaa WTO:n neuvotteluihin kansalaisjärjestöjen kautta.
Kun uutta tietotekniikkaa otetaan käyttöön, on vaadittava, että sovellusohjelmat edistävät edellä mainittua kehitysyhteistyön suuntaa eivätkä pelkästään, ainakaan toistaiseksi, sen vastaista globalisaatioprosessia.
Esitettyjen ehdotusten toteuttaminen on vaikeaa, mutta jos ne saavat taakseen poliittisen sitoutumisen, humanistisen suhtautumisen ja uuden määrittelyn käsitteelle kehitys, ne voisivat tuottaa parempia tuloksia kuin viime vuosikymmenten kehitysavun leimaama kehitysyhteistyö.
Tarkoitan tällä, että kehitysapu ei ehkä täysin lopu, mutta rahallinen apu, jota ei käytetä tuottavasti tai jota yksityiset tahot ainakin osittain pystyvät jakamaan köyhissä maissa, on lopetettava. Olen vakuuttunut, että ruoka-apu, joka aiheuttaa ikuista riippuvuutta näissä maissa, on yhtä tuhoisaa kuin tekninen apu, joka unohtaa kestävyyden tarpeen.
Sitä tosiasiaa, että köyhien ihmisten määrä on merkittävä ja edelleen kasvaa, kannattaa tarkastella kriittisesti. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla avunantajille osoitetun retorisen kehotuksen lähtökohta. Edelleenkin on todistamatta, että liturginen tavoite, joka edellyttää rikkaiden maiden myöntävän 0,7 prosenttia brutto-kansantuotteestaan kehitysyhteistyöhön, sittenkään ratkaisisi köyhien kasvavan joukon ongelmia.
Köyhien maiden on puolestaan päättäväisesti hyväksyttävä kehitysyhteistyön suuntaa muuttavat todelliset uudistukset. Jos ne ovat valmiita ottamaan, niiden täytyy yhtälailla olla valmiita antamaan. Periaate koskee raha- tai luonnonvarojen käytön lisäksi monia muita aloja. Periaatteen noudattaminen näkyy paitsi hyvänä hallitsemisena ja avoimmuutena, myös siinä, että kansalaisille annetaan enemmän demokraattisia oikeuksia.