Pohjoisen Nampulan maakunnan Mutúali muistuttaa romaanien syvää etelää: mahtava puuvillapatruuna komentaa nöyriä palkollisiaan.

Maan rekisteröintiä ajavan kansalaisjärjestön käsittelyssä tuulen viemää muuntuu punaiseksi viivaksi: agaitaattorit köyhien maalaisten asialla!

Mutúalin väki rakastaa vertauskuvia.

Mutuálin paikkakuntaa hallitsevan vuoren juurelle levittäytyy portugalilaisen João Ferreira dos Santosin, JFS:n, valtakunta. Yhtiön johtoportaan valkeat kivitalot kiipeävät ylämäkeen, korkeimmalla on poissaolevan patruunan käyttöön varattu talo, linna melkein.

Tuuli pyörittää punaista pölyä. Alimpana rinteessä avoin varastorakennus pullottaa puuvillasäkeistä. Sato on ollut hyvä, sen näkee siitäkin, että aamulla ja illansuussa tie täyttyy uutuuttaan kiiltävistä mustista polkupyöristä.

— Uuden sadon polkupyöriä, kommentoi Agueda de Sousa, Nampulan maakunnan ”rouva ORAM”. Hän soittaa autontorvea, ja aloittelevat fillaristit hujauttavat varmuuden vuoksi heinikkoon.

ORAM, Organizacão Rural de Ajuda Mútua eli ”maalaisten keskinäisen tuen järjestö”, on vieraillut Mutuálissa säännöllisesti kesäkuusta alkaen. Pyrkimyksenä on saada seudun puuvillankasvattajat perustamaan omat yhdistyksensä ja rekisteröimään viljelemänsä maat.

Valkea petos

– Kun näin valkoisen auton, ajattelin, että olette tulleet ostamaan meidän maamme.

Vanha mies tunnustaa epäluulonsa parituntisen puhetilaisuuden päätteeksi. Seudulla on totuttu siihen, että valkoisia autoja ajavat ihmiset petkuttavat maalaisia ja käärivät rahat taskuihinsa. Yksi kansalaisjärjestö maalautti autonsa harmaaksi, jotta välttyisi kyräilyltä.

Myös idealistiselta pohjalta toimivalla ORAMilla oli aluksi vaikeaa.

– Väki ei halunnut ottaa meitä vastaan. Ihmiset häätivät pois, sanoivat, että ”me emme luota teihin, meitä on petetty kylliksi”. En ihmettele, että täkäläiset ovat turhautuneita. He ovat kärsineet ensin siirtomaavallasta, sitten katastrofaalisesta kooperatiivien kaudesta, Agueda de Sousa kertoo.

– Silloin söivät vain johtajat, meillä muilla oli nälkä, pienviljelijät muistavat yhä.

Katkera kooperatiivikokemus saa viljelijäväestön suhtautumaan epäillen järjestäytymiseen. Monet ajattelevat, että yhdistys on yhtä kuin kooperatiivi.

– Aika kauan olen joutunut selittämään, että yhdistystä johdatte te itse ja omaksi eduksenne, Agueda sanoo.

Parin kuukauden kärsivällisen agitoinnin jälkeen Mutuálissa on edetty lupaavaan vaiheeseen. Paikkakunnan eri kyläyhteisöt järjestäytyvät yhdistyksiksi. Nyt ne ovat valmiita aloittamaan työlään rekisteröintiprosessin. Ja kun pohjoisessa ruvetaan rekisteröimään maata, silloin ei puhutakaan mistään peltotilkuista vaan yhteensä satojen hehtaarien puuvillaplantaaseista.

Yhteiset bambut

– Hallitsemattomat tulipalot, ne ovat meidän ainoa sairautemme…

Cathwogen viljelijäyhdistyksen presidentti Manuel Pedro Massama kyyköttää nokisessa maisemassa ja puhuu pari päivää aiemmin ryöstäytyneestä kulotuksesta. Se poltti kolme taloa ja yhtiön autokyytiä odottavat puuvillaläjät. Kukaan ei tunnustaudu palon sytyttäjäksi.

Herra presidentin mielestä kulotukset sinänsä ovat välttämättömiä, ilman niitä ei ole tuotantoa. Mutta ne olisi syytä lykätä marraskuulle, jolloin maa ei ole enää rutikuivaa ja puuvillat on joka tapauksessa korjattu patruunan varastoihin.

Viljelijäjärjestöt olivat neuvotelleet JFS:n pomon, senhor Carlosin kanssa edellispäivänä. Neuvonpidon varsinaisena aiheena olivat torjunta-aineet ja lannoitteet, joita patruunan pitäisi puuvillankasvattajilleen järjestää. Mutta oli puheissa sivuttu myös noutojen viivästymistä ja hintakysymyksiä. Mitä pidempään yhtiö vitkuttelee puuvillan noudon kanssa, sitä halvemmaksi se firmalle tulee. Puuvilla menettää painoaan.

Tänä vuonna puuvillan kilohinta on ollut huono, 3 300 meticaisia eli puolitoista markkaa. Agueda kertoo maakunnan itäosien viljelijäjärjestöstä, joka onnistui joukkovoimalla tinkimään itselleen 4 500 meticaisin kilohinnan. Se esimerkki miellyttää.

– Meidän yhdistyksemme on puuvillantuotannon suhteen Mutuálin tärkeimpiä. Kaikki jäsenet tuottavat puuvillaa. Yhdistyksen muodostaminen takaa meille paremmat neuvotteluasemat suhteessa JFS:ään. Emme halua yhtiön yksipuolisesti määrittelevän hintoja, vaan haluamme niiden vastaavan todellista tilannetta, kysyntää ja tarjontaa, presidentti Manuel paukuttaa.

Hän alkaa kertoa tarinaa jäniksestä ja gasellista, jotka asustivat samaa bambumetsikköä ja säikkyivät vuoron perään toinen toistaan. Ne neuvottelivat yhteistyöstä, mutta ennen kuin ennättivät tarttua toimeen, ihmiset polttivat koko metsikön pois.

Presidentti Manuel osaa; hän oli aikaisemmin armeijan värväri.

– Cathwogen yhdistyksellä on oikeaa yhdistysmielialaa. He ovat valmiita itse tekemään jotakin asioidensa hoitamiseksi eivätkä odota, että joku lyö heille rahaa kouraan, Agueda arvioi.

Imeväisen nälkä

Mulicanan viljelijäyhdistyksen vetäjä, vaaleankeltaiseen paitaan ja kultasormukseen sonnustautunut presidentti Raimundo on kuvaannollisesti ja melkein kirjaimellisestikin käsi ojossa.

Herra Raimundo latoo vertauskuvan toisensa päälle: kuvitellaan, että tulen vuolaan joen äärelle eikä minulla ole venettä, mutta sinulla on lautta, jolla autat minut joen yli. Kuuluuko minun kiittää ennen vai jälkeen joen ylityksen? Jos ajatellaan, että kansainväliset järjestöt ovat kuten se lautturi… toki Mulicanan viljelijät ovat valmiita jälkeenpäin korvaamaan polttoaineen ja sen, mitä lautan ylläpitoon on kulutettu.

Presidentti Raimundo joukkoineen tuntuu sairastavan niin sanottua Nampulan tautia. Maakuntaan on takavuosina kaadettu hätäapua ja kehitysyhteistyövaroja sellaisella volyymilla, että väki on tottunut vastaanottamaan. Mitään ei tapahdu, jollei joku anna siihen tapahtumiseen ensin rahaa.

– Meidän yhdistyksemme on niin kuin imeväinen. Meillä on tuo pieni maatilkku, jolla aloittaisimme viljelyn, jos vain saisimme siemeniä ja välineitä viljelyn aloittamiseksi. Imeväiset tarvitsevat maitoa, vetoaa Raimundo.

Agueda kuuntelee aikansa, mutta kyllästyy sitten kaunopuheiseen kerjäämiseen:

– Teillä on kaikki tarvittavat edellytykset, nyt teidän on itsenne tehtävä jotakin. Me ORAMissa emme anna rahaa, me annamme teille suun puhua.

ORAM perustettiin viisi vuotta sitten. Sen päämääränä on maan rekisteröinti; yhdistysten perustaminen ja pienviljelijöiden tukeminen rekisteröinnin etenemiseksi. Yhdistysmuoto tukee yksittäistä viljelijää, ja maiden rekisteröinti antaa suojaa maakonflikteissa. Järjestäytyminen takaa mahdollisuuden saada yleishyödyllisiltä rahastoilta lainaa tai suoraa taloudellista tukea yhteisön tarpeisiin, oli kysymys traktorin hankinnasta tai koulun rakentamisesta.

Myös silkka informaatio on tarpeen. Uusi maalaki antaa pienviljelijöille aseet suojella itse itseään, mutta lain tuntemus on maaseudulla kehno.

Esimerkiksi Mutuálin lähistöllä muutama lain tunteva mies yritti käyttää hyväkseen muiden tietämättömyyttä ja rekisteröidä parhaat maat vaivihkaa omiin nimiinsä.

Hiiret ja leijona

Puun runkoon on teipattu kuva leijonasta hiirilauman ympäröimänä. Se on ORAMin käyttämä vertauskuva: kun hiiriä on tarpeeksi, ne voivat yhdessä voittaa leijonan.

Lualben yhteisön agitointikokouksessa hiiristä on pulaa, ja presidentti Rodriguez puikkii vaivihkaa lähitaloihin herättelemään
väkeään.

– Ihmiset varmaan ajattelevat, että tämä on niin kuin puolueen kokous. Sanotaan, että alkaa kahdeksalta, mutta alkaakin vasta kahdelta iltapäivällä, pähkinäpuun alle ilmaantuneet kaksi miestä selittävät.

Hiiri-leijona -esimerkki on siinä mielessä pätevä, että koko Mosambikin noin 20 miljoonasta asukkaasta arviolta 75 prosenttia asuu maalla. Lisäksi enemmistöllä kaupungeissa asuvista on machambansa jossain maaseudulla. Viljelymaan alaksi on laskettu kaikkiaan 36 miljoonaa hehtaaria, josta 15-20 prosenttia on käytössä. Lisäksi yli puolet Mosambikin pinta-alasta on metsää.