Jokaisella ihmisellä on oma tarinansa turvattomuudesta ja pelosta. Tässä yksi.
Amerikkalainen ystäväni Tiffin opiskelee lääketiedettä Tel Avivissa. Kun matkustin Jordan-joen länsirannalle, olin päättänyt, että ainakin yksi asia on pakko tehdä: Tiffinille on avattava ovi toiselle puolelle, toiseen totuuteen, palestiinalaisten totuuteen.
— Elämässä on asioita, jotka on tehtävä. Vasta kun on turvallisesti kotona, niistä kirjoittaa kotiin äidille, Tiffin sanoi jälkeenpäin.
Niihin asioihin kuului minun tapaamiseni Ramallahissa.
Israelilaisille palestiinalaisalueet ovat ”alueita”, kauhua ja terroria. Militantti, ääri-islamilainen Hamas ulottaa pommi-iskuja Israelin puolelle ja niissä loukkaantuu siviilejä. Iskut vaikuttavat jokaiseen israelilaiseen. Virallinen ja epävirallinen propaganda ruokkii kuvaa Israelista ”vihamielisten arabimaiden saartamana”. Pelko kääntyy vihamielisyydeksi ja rasismiksi palestiinalaisia ja kaikkia muitakin arabeja kohtaan.
Palestiinalaisille puolestaan Israel on miehittäjä, aggressiivinen sortovalta, joka rakentaa siirtokuntia heiltä anastamilleen maille ja aseistaa siirtokuntien siviilit puolustautumaan ympäröivää arabivaaraa vastaan. Palestiinalaisten kollektiivisessa muistissa ovat kotien tuhoamiset, vankilat ja vankileirit, siviiliväestön ampuminen, maastakarkotukset ja palestiinalaisjohtajien murhat.
”Montako kertaa olin kirjoittanut sanan pelko?”
— Ongelmalliseen ja mahdollisesti vaaralliseen oikeaan maailmaan, läpi pelon sumun miehitetyille alueille, sanoi Tiffin, joka halusi tavata minut ja jättää hetkeksi turvallisen pienen lähiönsä ja akateemisen maailmansa Tel Avivissa.
— Montako kertaa olen kirjoittanut sanan pelko saavuttuani tänne? hän mietti.
Kahden vuoden aikana Tiffin oli nähnyt juutalaisen Israelin, joitakin kristittyjen paikkoja, mutta hyvin vähän arabi- tai muslimialueita. Suurin osa hänen opiskelutovereistaan on juutalaisia. Heitä yhdistää se, että kaikki arabeihin liittyvä herättää heissä pelkoa, jopa kauhua. He toistavat tarinoita juutalaisten kidnappauksista, murhista ja kivityksistä. Todellisuudessa vain muutama oikea tapahtuma kertautuu, elää tarinoissa ja halvaannuttaa. Tiffinin opiskelutoveri Rachel ei uskalla mennä kävelylle Jerusalemin muslimiosiin.
Opiskelutovereistaan poiketen Tiffin ei ole juutalainen, mutta ulkonäön perusteella sitä ei voi tietää. Hän on valkoinen ja asuu Israelissa.
— Miksi arabit eivät siis kivittäisi, puukottaisi tai kidnappaisi minuakin? Minun ja ystävieni ero on siinä, että minua ei ole ehdollistettu läpi elämäni näkemään arabit uhkaavina.
Vierailu arabialueille?
— Minusta tuntuu, että se ei ole hyvä idea.
— Se ei ole turvallista.
— Liian vaarallista, he sanoivat hänelle.
Edes matka Nasaretiin tai Betlehemiin ei tule kysymykseen:
–Ne ovat arabipaikkoja, et halua sinne.
Alussa Tiffin otti sen kaiken hyvin vakavasti.
— Olin vasta tullut, luotin ympärilläni eläviin ihmisiin, heidän kokemukseensa ja arviointikykyynsä. Vähitellen tajusin, että kaikkeen arabeja koskevaan liittyvä vaaran ja pahansuopuuden oletus oli täysin absurdi.
— Kaikenlaista tapahtuu, brutaalia, järkyttävääkin ja liian usein. Mutta tapahtumat eivät ole päivittäisiä, eivät toistu edes kuukausittain. Lisäksi ne keskittyvät tietyille alueille, kuten Israelin siirtokuntiin miehitetyillä palestiinalaisalueilla.
Tiffin halusi tavata minut, ja pyysin häntä tulemaan Ramallahiin.
— Se tuntui uskomattomalta ehdotukselta. Halusin mennä ja nähdä, epäilin että vaaraa liioiteltiin, mutta silti matka ”alueille” oli jotakin, mitä oli syytä harkita huolellisesti, hän kertoi jälkeenpäin.
— En halunnut loukkaantua tai joutua vaaraan. Siihen liittyi riskejä. Aina, kun olen tehnyt jotakin, mikä on tuntunut vaaralliselta, olen yrittänyt punnita riskejä. Miten voin nyt arvioida todellisia riskejä? Mitkä olivat pelkoni?
”Älä koskaan mene taksiin, jossa on siniset rekisterikilvet!”
Tiffin joutuisi ylittämään Israelin tarkastusaseman. Se ei olisi ongelma USA:n passilla.
— Mutta autoni ja ulkonäköni leimaisivat minut heti juutalaiseksi. Olisin kohde myös, koska autoni rekisterikilvet olivat keltaiset. Ensimmäisenä opiskeluvuotena meitä varoitettiin jatkuvasti: ”ÄLKÄÄ KOSKAAN TAI MINKÄÄNLAISESSA TILANTEESSA MENKÖ TAKSIIN, JONKA REKISTERIKILVET OVAT SINISET! Kidnapatuksi ja murhatuksi tulemisen riski on liian suuri”, he sanoivat.
Israeliin tultuaan Tiffin etsi alkukuukausina pelonsekaisin tuntein sinisiä rekisterilaattoja.
— Olen nähnyt siniset rekisterikilvet Tel Avivissa vain kerran ja Jerusalemissa pari kertaa. Sen sijaan olin kuullut lukemattomia kertomuksia keltalaattaisten autojen kivityksistä.
Keskustelimme suunnitelmasta puhelimitse. Kerroin Tiffinille, että Ramallahissa on paljon keltalaattaisia autoja.
Seuraavaksi Tiffin paljasti aikeensa opiskelutovereilleen.
— Oletko tullut hulluksi?
— Et voi olla tosissasi!
— Ramallah on erittäin vaarallinen paikka.
— Miksei ystäväsi tapaa sinua Jerusalemissa?
— Olin siihen asti analysoinut vain omia pelkojani ja riskejä. Nyt paine luopua matkasta tuli kuin pyörremyrsky. Kaikki olivat huolissaan. Heidän pelkonsa oli valtava ja sitä oli tuskallista kohdata. Tuntematon ja tulevan tilanteen epävarmuus herättää yleensä pelkoa. Pelko on salakavala asia. Luotin siihen, että olin toimimassa oikein, mutta ystävieni huoli kalvoi. Päätös oli kuitenkin minun.