Bantustaneja ja laajenevia siirtokuntia
Vastarinta ja tarrautuminen maahan — näihin kahteen tiivistää palestiinalainen kansalaisjärjestöaktivisti Mustafa Barghouti Palestiinan kansallisen itsenäisyystaistelun olemuksen.
— Israel epäonnistui pahimmin siinä, ettei se saanut karkotettua palestiinalaisia Länsirannalta ja Gazasta, kuten tapahtui Israelin valtion perustamisen yhteydessä 1948, hän sanoo.
Silloin valtaosa Israelin rajojen sisällä asuneista palestiinalaisista karkotettiin ympäröiviin arabimaihin.
Oma apu paras apu
— Länsirannan ja Gazan palestiinalaiset ymmärsivät 1970-luvun lopulla, ettemme me voi odottaa apua keneltäkään ulkopuoliselta. Oivallus oli alku kansalaisjärjestöjemme synnylle, kertaa Mustafa Barghouti, Palestiinan Terveydenhuoltokomiteoiden liiton perustajajäsen ja Terveys-, kehitys- ja informaatiopolitiikkainstituutin johtaja.
— Me rakensimme 1980-luvulla erittäin vahvan kansalaisyhteiskunnan. Silloin perustettiin nais-, nuoriso-, terveydenhuolto- ja maatalousjärjestöjä, vapaaehtoisliikkeitä sekä ammattiliittoja. Yksi syy järjestäytyneen kansalaistoiminnan menestykseen oli valtiollisten rakenteiden puuttuminen.
Näin puhuu lääkäri, joka ensi kerran tavatessamme 1982 oli saanut yhdessä kahden muun vastavalmistuneen nuoren lääkärin kanssa pähkähullun idean: kun muissakin maissa on kansan terveysjärjestelmä, oli sellainen syytä saada myös miehitetyille arabialueille. Kun miehittäjä ei sitä tehnyt, oli palestiinalaisten itsensä se rakennettava — vapaaehtoispohjalta.
Niin syntyi Palestiinan Terveydenhuoltokomiteoiden liitto. Se rakensi kattavan ja pitkälle terveydenhuollon ammattilaisten vapaaehtoistyöhön perustuvan poliklinikkaverkoston ja kehitti ehkäisevää terveydenhuoltoa. Liitto etsi keinoja parantaa kylien ja kaupunkien hygieniaa sekä juomaveden laatua, se järjesti rokotuskampanjoita sekä ohjasi väestöä ennaltaehkäisevään terveyskäyttäytymiseen.
— Ihmiset pitivät itse huolta paitsi terveydenhoidosta, myös esimerkiksi koulutuksesta, maataloustuotannosta ja tuotteiden jakelusta. Se oli perusta Palestiinan 1987 alkaneelle kansannousulle, intifadalle. Järjestöt ja vapaaehtoisliikkeet olivat siviilivastarinnan muoto ja ne kykenivät lisäämään ratkaisevasti väestön omavaraisuutta, Mustafa Barghouti kertoo.
Omavaraisuuden voima
— Kansainvälinen media antoi kuvan, että intifada oli ennen muuta kivien heittelyä, mutta kyllä sen ensisijainen sisältö oli palestiinalaisyhteisöjen omavaraisuuden organisointi, miehityksen uhmaaminen hengissä pysymällä sekä toimeentuleminen miehittäjien asettamista esteistä välittämättä, Mustafa Barghouti huomauttaa.
Kansalaistoiminta synnyttikin edellytykset rauhanprosessille, joka johti palestiinalaisalueiden osittaiseen itsehallintoon.
— Mutta Länsirannasta ja Gazasta on miehityksen alaisena edelleen 93 prosenttia, Barghouti muistuttaa.
— Israel uhkaa edelleen koko Palestiinan kansan olemassaoloa, ei vain jatkamalla miehitystä, vaan myös muuttamalla alueemme eristetyiksi bantustaneiksi. Kansalaisjärjestöjä tarvitaan yhä kipeästi, hän painottaa.
— Kansalaisjärjestöt pyörittivät koko showta intifadan aikana ja vielä Madridin neuvottelujenkin kestäessä. Oslon neuvottelut merkitsivät kuitenkin täydellistä vastuun siirtymistä pois niiltä, jotka olivat luoneet edellytykset rauhanprosessille. PLO vain marssi sisään ja muutti itsensä palestiinalaishallinnoksi.
— Uusi hallinto haluaa olla valtiollinen auktoriteetti, eikä auktoriteetti pidä elämää hankaloittavista kansalaisliikkeistä. Mutta kun hallinto joutuu edelleen vastustamaan Israelin hallitusta, sen pitäisi pystyä myös olemaan vapautusliike, jotta me saavuttaisimme todellisen itsenäisyyden.
Demokraattisessa yhteiskunnassa tarvitaan valtion rakenteen ja kansalaisjärjestöjen lisäksi myös poliittisia puolueita. Poliittiset puolueet ovat nyt Mustafa Barghoutin mukaan muuttuneet valtiokoneiston osaksi tai marginalisoituneet. Ainoa todella toimiva puolue on äärivasemmistolainen Hamas, ja Barghouti näkeekin tilanteen erittäin vaarallisena. Hamasin vastapoolina tilannetta kiristävät siirtokunnat, joiden perustamisesta ja laajentamisesta arabialueilla Israel ei ole suinkaan luopunut.
Myös uusi valtiollinen hallinto saa Barghoutilta terävää kritiikkiä.
— Se on keskitetty, byrokraattinen ja perustuu liiaksi kansallisen vapautusliikkeen PLO:n juurille.
— Monet aiemmin kunnioitetut poliittiset johtajat tekevät nyt bisnestä ja ajavat vain omia etujaan. Väki näkee, että heillä menee hyvin ja että he lähettävät lapsensa opiskelemaan parhaisiin yliopistoihin Yhdysvalloissa. He käyttävät asemiaan hallinnossa yritystensä hyväksi, eivätkä tämän piirin ulkopuolella olevat yrittäjät ole samassa kilpailuasemassa.
— Ihmiset kokevat joutuneensa eristyksiin, eivätkä he löydä väylää osallistua. Kaikki se johtaa moraalin rapautumiseen ja jopa vihamielisyyteen hallintoa kohtaan, Barghouti sanoo uskomatta kuitenkaan, että tällainen kehitys voi jatkua kovinkaan pitkään.
— Ihmiset haluavat tulla toimeen ja elää paremmin, he haluavat kansalaistoimintaa. Kansalaistoiminta etsiikin uusia muotoja ja uusia johtajia.
Kansalaisjärjestöiltä katosi ulkopuolinen rahoitus
Niin sanotun rauhanprosessin tuloksena kansalaisjärjestöt menettivät nopeasti länsimaiden hallituksilta saamansa kehitysyhteistyötuen, kun varat ohjattiin uudelle hallinnolle.
— Terveydenhuoltokomiteat menettivät kaiken Suomesta saamansa tuen. Ruotsin antama avustus supistui puoleen, ja Norja harkitsee parhaillaan mitä tehdä.