Itätimorilainen Luciano oli kolmivuotias, kun indonesialaiset miehittivät hänen maansa. Sen jälkeen hän on joutunut kokemaan isänsä surmaamisen, äitinsä teloittamisen ja maastakarkotuksen. Yhä hän kuitenkin suunnittelee kotiinpaluuta.

Nykyisin maanpaossa Irlannissa elävä opiskelija oli tuolloin vain kolmivuotias. Parhaiten hän muistaakin kiväärien paukkeen, maastopukuisten sotilaiden säntäilyn ja kyläläisten hieltä tuoksuvan pakokauhun.

— Isäni ei ollut mikään aktivisti, mutta hän kuului paikalliseen Itä-Timorin kansallisen vapautusrintaman eli Fretelin ryhmään. Niinpä hänet pidätettiin ja muu perheemme pakeni läheisille vuorille.

Itätimorilaiset yrittivät jatkaa vastarintaa vaikeakulkuisen vuoriston suojissa, mutta indonesialaiset vastasivat ilmapommituksilla.

— Niissä kuoli kolme setääni ja neljä tätiäni, kirjaa Luciano sukunsa vaiheita.

— Isäni oli 65 kuukautta pidätettynä, mutta viimein saimme tiedon, että hänet oli surmattu ja tulimme vuorilta hautajaisiin Lospalosiin. Indonesialaiset eivät kuitenkaan jättäneet äitiäni rauhaan ja hänet pidätettiin milloin mistäkin syystä. Lopulta hänet teloitettiin yhdessä 14 muun naisen kanssa maaliskuussa 1982 keskitysleirillä kapinoinnin vuoksi, kertoo Luciano.

Ristien Maa

Kiharatukkaiselta rastalta näyttävän Lucianon voisi ulkonäkönsä perusteella luulla lähinnä murehtivan riittävätkö opintorahat yhtäaikaiseen vuokranmaksuun ja marisätkiin. Hirmuinen elämänkohtalo, joka on heittänyt hänet perheensä menettäneenä yli 10 000 kilometrin päähän kodistaan ilman paluulippua, on vaatinut surun peittämistä helposti kasvot valaisevaan hymyyn.

Itätimorilaisten vastarintaliikkeen vangitun johtajan Xanana Gusmaon vaimo Fatima onkin kehoittanut Itä-Timorissa vierailevia katsomaan ihmisiä silmiin: ne kertovat vaikenemaan pakotettujen ihmisten tuskasta. Lucianon tilanne on lähes päinvastainen: hän ei ainoastaan voi, vaan on myös velvoitettu puhumaan murheestaan. Siksi suru silmissä on saanut jäädä syrjemmälle ja tehdä tietä elämänahneelle uteliaisuudelle.

Vanhempiensa kuoleman jälkeen Luciano sai turvapaikan katolisen belgialaisen papin ylläpitämästä orpokodista. Siellä hän oppi miehityksestä selviytymisen temput yhdessä 300 muun orvon kanssa.

Australialainen toimittaja John Pilger kutsuu Itä-Timoria Ristien Maaksi. Eikä kyse ole vain Indonesian miehityksen vaatimista 200 000 kuolonuhrista, vaan myös katolisen kirkon kohoamisesta itätimorilaisten identiteetin ylläpitäjäksi. Vielä ennen tämän vuosisadan kenties verisintä kansanmurhaa, joka vaati melkein joka kolmannen itätimorilaisen hengen, saarelaiset olivat pääosin animististen uskontojen kannattajia.

Katolisen kirkon risti tarjoaa nykyisin ainoan laillisen suojan indonesialaistamiskampanjoilta. Katoliset järjestöt osallistuvat perusterveydenhuollon ja koulutuksen järjestämiseen sekä tarjoavat turvapaikan itätimorilaisten oman pääkielen, tetumin, oppimiseen ja puhumiseen.

Sitoumus vaikenemisesta opintopaikan ehtona

— Koulunkäynnin myötä siirryin pääkaupunki Diliin, jossa hain jatko-opiskelupaikkaa Indonesiasta. Opintopaikan saamisen ehtona oli kuitenkin sopimuksen allekirjoittaminen, etten kerro Itä-Timorin oloista kenellekkään, enkä osallistu minkäänlaiseen poliittiseen toimintaan Itä-Timorin puolesta. Kun olin allekirjoittanut dokumentin ja saanut sotilasjohtajan hyväksynnän, pääsin Balin yliopistoon opiskelemaan valtiotieteitä.

Opiskelijaliike tempaisi Lucianon kuitenkin pyörteisiinsä. Itätimorilaisten opiskelijoiden Renetil -järjestö oli hankauksessa indonesialaisten viranomaisten kanssa, ja kun sen johto heitettiin vankilaan, tarjottiin Lucianolle entistä vaativampia tehtäviä. Vuonna 1992 hänen opiskelustipendinsä kuitenkin lakkautettiin yhdessä 200 muun itätimorilaisopiskelijan kanssa ja hän siirtyi pääkaupunki Jakartaan.

Vierailut eri puolilla Indonesiaa vakuuttivat Lucianon, etteivät ihmiset tiedä juuri mitään Itä-Timorista. Useimmille indonesialaisille sotilasjohtajien vakuuttelut, että kyse on vain ”järjestyshäiriöistä maan 27. provinssissa”, olivat uskottavia.

— Siksi pelkään, että myös Suhartoa vastustavat demokraatit tulevat pettämään meidät. Heidänkin uhkakuvanaan on Indonesian hajoaminen ja armeijan väkivaltainen reagoiminen siihen, sanoo Luciano ja viittaa keskuhallitusta vastustaviin oppositioliikkeisiin Länsi-Papualla ja Pohjois-Sumatran Acehissa.

Amerikan lähetystöstä ei herunut ruokaa eikä juomaa

Maailman tiedotusvälineiden kamerat ja mikrofonit kohdistuivat Indonesiaan marraskuussa 1994, kun Aasian ja Tyynen meren alueen johtajat kokoontuivat Jakartassa. Itätimorilaisten opiskelijoiden suunnitelma mielenosoituksista tuli kuitenkin Suharton turvaelinten tietoon ja pääosa opiskelijoista pidätettiin juna-asemalla heidän saapuessaan tiukasti vartioituun pääkaupunkiin. Karkuun päässeet päättivät siirtyä Yhdysvaltain lähetystön suojiin kiinnittääkseen tiedotusvälineiden ja kokoukseen osallistuneen presidentti Bill Clintonin huomion Itä-Timorin tilanteeseen.

— Amerikkalaiset kohtelivat meitä tylysti. Jouduimme nukkumaan yömme sateessa lähetystön pihalla, eikä meille koko aikana toimitettu ruokaa eikä juotavaa. Kun päivien kuluttua osa porukasta sairastui ja heidät jouduttiin toimittamaan sairaalaan, meitä alettiin kiristää: joko siirrytte kaikki kolmanteen maahan tai sairaalasta pääsevät toverinne luovutetaan Indonesian turvallisuusjoukkojen haltuun. Niin meidät sitten karkotettiin Portugaliin, kertoo Luciano.

Syyskuussa 1996 hän sai stipendin ja muutti Irlantiin. Luciano opiskelee Dublinin yliopistossa kehityspolitiikkaa, jonka toivoo joskus olevan hyödyksi kun itsenäinen Itä-Timor ottaa ensi askeleitaan. Mutta onko kotiinpaluu mahdollista?

— Meidän kuvamme on kaikilla Indonesian lentokentillä. Jos yrittäisimme Itä-Timoriin, seurauksena olisi pidätys.

Luciano opiskelijatovereineen ei kuulu mihinkään pienryhmään, sillä ihmisoikeusjärjestö Amnestyn mukaan 53 000 ihmistä on hallituksen virallisella mustalla listalla, joka kieltää matkustamisen Itä-Timoriin. Indonesian hallitus on jo vuosikausia estänyt Amnestya ja Asia Watchia tarkkailemasta Itä-Timorin ihmisoikeustilannetta paikan päällä.

YK:n luovuttava kaksoisstandardeista

Itä-Timorin miehityksen päättyminen on kansainvälisen yhteisön, erityisesti YK:n käsissä. Yksin jätettyinä ei 800 000 itätimorilaiselle ole mitään mahdollisuuksia vastustaa tehokkaasti aseistetun 200 miljoonaisen Indonesian ylivaltaa.

Eikä kyse ole muodollisten päätösten puuttumisesta: vuosina 1975–82 YK:n yleiskokous hyväksyi kahdeksan ja turvallisuusneuvosto kaksi päätöslauselmaa, jossa vahvistettiin Itä-Timorin itsemääräämisoikeus ja kehotettiin Indonesiaa vetäytymään. Todellisten tekojen puuttuminen — toisin kuin esimerkiksi Irakin miehittäessä Kuwaitin elokuussa 1990 — on häpeätahra maailmanjärjestön kyljessä.

— Mutta jos YK pystyy siirtämään historiaan Afrikan viimeisen siirtomaan ja järjestämään kansanäänestyksen Länsi-Saharan itsenäisyydestä, täytyy meilläkin olla toivoa. Ensimmäisenä askeleena pitäisikin olla indonesialaisten sotilaiden — tai kuten meillä sanotaan — vihreiden käärmeiden vetäytyminen ja sitten itätimorilaiset voisivat itse päättää vapaasti tulevaisuudestaan, suunnittelee Luciano.

Mutta entä jos vaikeneminen Itä-Timorista jatkuu ja hän joutuu jatkamaan maanpakoaan?

— Me olemme saaneet odottaa 23 vuotta ulkomaailman toimia. Ei pari vuotta lisää tunnu siinä missään. Kun vihreät käärmeet poistuvat, olemme valmiit istuttamaan pellot ja aloittamaan työn teon.

Timo Saari