Vietnam kuvaa sotaansa Hollywoodin varjossa

Jenkit ovat tehneet läjäpäin elokuvia Vietnamin sodasta. Sellaiset kuin Coppolan Ilmestyskirja.Nyt. (1979), Ciminon Kauriinmetsästäjä (1978), ja Stonen Platoon — nuoret sotilaat (1987) ovat hyviä elokuvia ja kanonisoitu aiheensakin suhteen klassikoiksi.

Mutta niidenkin kriittinen näkökulma on kovin amerikkalainen — vietnamilaiset jäävät vieraiksi. Oliver Stone yritti paikata yksipuolisuutta Taivas ja maa -elokuvassaan (1993), mutta tulos jäi pateettiseksi eikä miellyttänyt juuri ketään.

Vietnamia kutsuttiin ensimmäiseksi mediasodaksi. Samalla tavalla kuin tiedotusvälineet levittivät maailmalle läntistä kuvaa, on Hollywood jyrännyt maailman valkokankailla Rambon tavoin ruikuttamassa sodan amerikkalaisille jättämiä traumoja.

— Vietnamissa ryhdyttiin tekemään aiheesta elokuvia heti sodan loputtua. Useimmat näkemäni sikäläiset elokuvat käsittelevät sotaa tai maan historiaa, mikä on melkein sama asia, koska Vietnam oli sodassa niin pitkään, Jacob Wong sanoo.

Hän laatii Hongkongin elokuvafestivaalin Aasian elokuvien sarjoja Asian Visions -otsikolla. Tänä vuonna siinä esitettiin kaksi elokuvaa, jotka molemmat käsittelivät sotaa.

Kommunismi taka-alalla

Dang Nhat Minhin Hanoi, Winter 1946 (Hanoi Mua Dong Nam 1946, 1997) kertoo liki 30-vuotisen sodan syttymiseen johtaneista tapahtumista joulukuussa 1946. Sen päähenkilö on nuori oikeustieteen opiskelija Lam, joka nimitetään Ho Chi Minhin ja ranskalaisten yhteysupseeriksi.

Nuori upseeri toivoo rauhan säilyvän, koska hänen vaimonsa on raskaana. Hän ei haluaisi lapsensa syntyvän sodan jalkoihin. Ho Chi Minh ja vietnamilaiset näytetään pitkämielisinä neuvottelijoina. Ranskalaiset kuitenkin mielivät siirtomaaherruuttaan takaisin.

Ranskalaisten väkivaltaiset provokaatiot vaikuttavat niin törkeiltä, että vietnamilaisten pitkämielisyys ja rauhanomaisuus ihmetyttää. Elokuvakin on ymmärtäväinen; ranskalaiset saavat yksilötasolla maltillisen kohtelun. Lamin vaimokin saa turvapaikan synnytykselleen ranskalaisesta sairaalasta.

Eniten Hanoi, Winter 1946 poikkeaa Hollywoodin Vietnam-kuvauksista siinä, ettei kommunismia edes mainita. Sen mukaan sota oli vietnamilaisille korostetusti vapaustaistelua, ei suurvaltapolitiikkaa.

Hanoi tarjoaa takuulla vietnamilaisen näkökulman sodan historiaan. Elokuvana se ei kuitenkaan ole erityisen notkea vaan jää pedagogisten tavoitteidensa vangiksi.

Kuoleman kesäleiri

Hanoita paljon viehättävämpi katselukokemus on Luu Trong Ninhin ohjaama Ten Girls of Dong Loc (Nga Ba Dong Loc, 1997).

Luu Trong Ninh on syntynyt 1956 ja on siis selvästi eri ikäpolvea kuin 1938 syntynyt Dang Nhat Minh. Minh opiskeli venäjää Neuvostoliitossa, kun taas Ninhin tausta on Hanoin elokuva- ja draamakoulussa.

Ninh kertoo tositapaukseen perustuvan tarinan kymmenestä nuoresta tytöstä, jotka palvelevat laukeamattomien pommien purkajina tienristeyksessä Dong Locissa. Lopussa koko katras räjähtää taivaan tuuliin, mutta elokuva ei ole vihaista julistusta vaan tyttöjen elämän raikas kuvaus.

Lukuunottamatta vaarallista sotapalvelua tyttöjen elämä muistuttaa kesäleiriä. Suurin osa heistä ihastuu asemapaikkaa komentavaan nuoreen upseeriin. Tytöt pöllivät huvikseen komentajansa fillarin ajellakseen sillä pitkin peltoja, ja saavat tämän hämilleen narisemalla rintaliivilähetyksen epäsopivista kupeista.

Raikkaan huumorin tekee tehokkaaksi kontrasti rankkaan sotataustaan. Välillä tytöt laskevat joutuvansa purkamaan yli 20 pommia muutamassa tunnissa. Menetelmä on yksinkertainen: Pommit räjäytetään niin, että purkaja itse on — toivottavasti — riittävän etäällä.

Tytöistä välittyy eläviä henkilökuvia, mikä tekee lopun tragediasta todella kirpaisevan. Siinä kuolee tuttuja, ei sodan nimettömiä tilastouhreja.

Myöskään tässä elokuvassa ei korosteta kommunismia, vaikkei se olekaan yhtä leimallisesti poissa kuin sodan alkuvaiheista kertovassa Hanoissa. Tytöt puhuttelevat upseeriaan toveriksi aina kun muistavat. Dogmeihin he kuitenkin suhtautuvat nuoruuden hilpeydellä.

Jacob Wongin arvion mukaan Vietnamissa tuotetaan parikymmentä elokuvaa vuosittain. Systeemi on samanlainen kuin Suomessa eli valtio rahoittaa tuotannon. Vaikka aasialainen elokuva on 1990-luvulla vyörynyt länsimaisille festivaaleille melkoista tahtia, ei vietnamilaisia elokuvia liene Euroopassa juuri nähty.

Mieleen tulee vain Tran Anh Hungin ohjaama Vihreän papaijan tuoksu, joka käväisi meilläkin elokuvateattereissa. Sekin on oikeastaan ranskalainen tuotanto, vaikka ohjaaja ja aihe ovatkin vietnamilaisia.

Harri Römpötti