Talouden globalisointi ja eräs sen keskeisistä osatekijöistä eli pääomamarkkinoiden liberalisointi ovat lisänneet globaalin finanssijärjestelmän hallitsemattomuutta ja häiriöalttiutta. Sekä Emu että monenkeskinen investointisopimus (MAI) voidaan nähdä yrityksinä koordinoida liberalisoitua finanssijärjestelmää. Hankkeiden merkittävistä eroista huolimatta niillä on myös yhtäläisyyksiä.
Emu on alueellinen hanke. Sillä on myös laajempia vaikutuksia, koska euro saattaa muodostua Yhdysvaltain dollarin kanssa kilpailevaksi reservivaluutaksi, jonka avulla pyritään muuttamaan valtasuhteita eli lisäämään EU:n painoarvoa suhteessa Yhdysvaltoihin.
Kansalaisjärjestöjen kritiikin takia ainakin väliaikaisesti hyllytetty MAI pyritään käynnistämään OECD-maiden hankkeena. MAI toimisi kuitenkin referenssinä myöhemmin Maailman kauppajärjestön (WTO) puitteissa neuvoteltavalle investointisopimukselle. Tämän tyyppiset sopimukset mitä ilmeisimmin lisäisivät pohjoinen–etelä -valtasuhteiden epäsuhtaisuutta.
Euro korvaa Emuun osallistuvien maiden kansalliset valuutat. Tällä pyritään vähentämään niin yritysten kuin ihmistenkin valuutanvaihtokustannuksia. Tavoitteena on myös vähentää valuuttaspekulaatiota EU-Euroopassa. Keskeisenä pyrkimyksenä on luoda ”pelisäännöt” EU-eurooppalaiselle rahapolitiikalle.
Taloutta tulisi säädellä
Emu-Euroopassa rahapoliittinen päätöksenteko siirretään Euroopan keskuspankille (EKP). EKP on Maastrichtin sopimuksessa määritelty itsenäiseksi instituutioksi. Tämä asiantuntijaorganisaatio ei saa ottaa vastaan ohjeita miltään ulkopuoliselta toimijalta. Rahapoliittinen päätöksenteko siis siirretään demokraattisen vastuunalaisuuden ulkopuolelle.
EKP:n keskeiseksi tehtäväksi on määritelty vakaan hintatason ylläpitäminen eli matalan inflaation politiikan toteuttaminen. Tämä tavoite on ”lyöty lukkoon” kansainvälisellä sopimuksella, jota on hyvin vaikeata muuttaa. Tämä on hyvin lyhytnäköistä. Joissakin tilanteissa hieman korkeampi inflaatio voisi olla talous- ja yhteiskuntapoliittisesti tarkoituksenmukaista. Onko viisasta pysyväistää yksi talous- ja rahapoliittinen linjaus?
Vallitsevan oikeaoppisen taloustieteen näkökulmasta viimeksi mainittu voi hyvinkin olla rationaalista. Toisaalta Maailmanpankin pääekonomisti Joseph E. Stiglitz näkee asian myös niin, että markkinoiden toimivuus edellyttää muutakin kuin matalaa inflaatiota. Yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisempi kehitys edellyttää muun muassa soveliasta rahataloudellista säätelyä. Hän korostaa myös ”demokraattisen kehityksen” tärkeyttä, eli sitä, että kansalaiset voisivat monin tavoin osallistua heidän elämäänsä vaikuttavaan päätöksentekoon.
Emu vähentää spekulaation mahdollisuuksia EU-Euroopassa. Toisaalta nykymuotoinen Emu myös ”perustuslaillistaa” monetaristisen ja uusliberalistisen — vaikkakaan ei täysin puhdasoppista — yhteiskuntapoliittisen linjauksen. Jotta oikeudenmukainen ja demokraattisesti kestävä kehitys olisi mahdollista tulisi yliliberalisoitua maailman finanssijärjestelmää säädellä. Erilaisille lähtökohdille rakennettu Emu voisi edistää tätä pyrkimystä.
Miten MAI sitten sopii tähän yhteyteen? Lähtökohdaksi lainaan WTO:n pääjohtajan Renato Ruggierin kuvausta MAI:n luonteesta: ”Olemme kirjoittamassa yhden globaalin talouden perustuslakia”. Ruggierin luonnehdinta on sekä hyvin kuvaava että erittäin vahva lausunto. Vahva siinä mielessä, että tätä ”perustuslakia” on laadittu julkisuudelta suojatuissa OECD:n neuvotteluissa ja vain muutaman ”kehitysmaan” ollessa läsnä.
Kehitysmaille porkkanoita ja keppiä
MAI-sopimuksella pyritään ”laajaan monenkeskiseen sopimukseen kansainvälisestä sijoitustoiminnasta; sopimukseen, joka turvaa investoinneille mahdollisimman suuren vapauden ja suojan ja jonka perusteella erimielisyydet ratkaistaan tehokkaasti”. Mahdolliset kiistat ratkaistaisiin suljettujen ovien takana kokoontuvassa asiantuntijoista koostuvassa riitojenratkaisupaneelissa.
Kuten MAI-neuvottelut, myös Emun suunnittelu käynnistyi ei-julkisissa tiloissa. Emu-neuvottelut saatiin päätökseen ilman myöhemmin EU:hun liittyvien mahdollisuutta vaikuttaa neuvottelujen kulkuun. Kehitysmaat ovat pääsääntöisesti MAI-neuvottelujen ulkopuolella. Kuitenkin oletuksena on, että nämä maat joko liittyvät MAI-sopimukseen tai vaihtoehtoisesti WTO:n neuvottelemaan investointisopimukseen.
WTO:n sopimus tulisi mitä ilmeisemmin rakentumaan MAI-sopimuksen pohjustamille raameille. Ne kehitysmaat, jotka haluavat pysyä sopimuksen ulkopuolella, voivat kohdata odottamattomia vaikeuksia investointilakon muodossa. Kehitysmaille tarjotaan niiden etuja huomioimattomia porkkanoita ja poissulkevuuden keppiä.
MAI-sopimuksen ”kansallista kohtelua” koskevat pykälät antaisivat sijoittajille — pääsääntöisesti poikkikansallisille firmoille — mahdollisuuden haastaa MAI-sopimuksen vastaisesti lakeja säätäviä maita oikeuteen. Esimerkiksi ympäristönsuojelusäädökset, sosiaaliturvalait, kansallinen kulttuuri ja myös kunnallinen kaavoitus on mainittu riskialueina. ”Vapaan” kilpailun periaatteet — tässä tapauksessa investointien vapaus ja suoja sekä kansallinen kohtelu — nostettaisiin sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämpien tavoitteiden yläpuolelle.
Emu nykymuodossaan siirtää rahapoliittisen päätöksenteon pois demokraattisen päätöksenteon piiristä. MAI puolestaan saattaisi estää parlamentaarista lainsäädäntötyötä ja asettaa kehitysmaille kohtuuttomia ehtoja. Lisäksi MAI:n säädökset voisivat kieltää ihmisoikeusehtojen asettamisen investoinneille. Tämä ei lupaa hyvää oikeudenmukaisuuden ja demokraattisten ihanteiden toteutumisen kannalta.
Petri Minkkinen
Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan tutkija.
Like julkaisi viime vuonna Petri Minkkisen ja Heikki Patomäen kirjoittaman teoksen ”Yhdentymisen ja rahaunionin politiikkaa: Suomi ja Emu globaalissa poliittisessa taloudessa”.