”Yhteiskunnallisen elämän kauneimpia hetkiä on, kun yhteisö ilmaisee itseään ryhmänä, kansana, ohi yksilöllisen ilmaisun”, sanoo meksikolainen dokumentaristi Carlos Martínez Suárez. Hän on 20 vuoden ajan Meksikon Chiapasissa hakenut kuviinsa oikeaa paikkaa ja tulkinnan kypsyyttä.

Meksikon eteläisessä osavaltiossa Chiapasissa on alkuvuodesta 1994 lähtien käyty hivuttavaa ”matalan intensiteetin sotaa”, jossa zapatisti-sissit ja kapinalliset intiaanikylät taistelevat maan hallituksen armeijaa vastaan. Sodan alkuvaiheessa meksikolaiset tiedotusvälineet julkaisivat innolla sissipäällikkö Marcosin puheita ja kirjoituksia, Chiapas oli alituiseen otsikoissa, ja valtaenemmistö kansasta kannatti intiaanikapinallisten vaatimuksia.

Nyt osavaltio on täysin militarisoitu. Armeija miehittää kyliä ja estää kansainvälisten avustusjärjestöjen toimintaa. Yksin tänä vuonna hallituspuoluetta PRI:tä kannattavat puolisotilaalliset ryhmät ovat murhanneet toistasataa intiaania.

Meksikon televisio osallistuu aktiivisesti hallituksen informaatiosotaan zapatisteja vastaan. Hallituksen sotatoimia kritisoivia ohjelmia ei näy valtiollisilla eikä kaupallisilla kanavilla. Carlos Martínez Suárez on valkoihoinen meksikolainen elokuvantekijä, joka on kahdenkymmenen vuoden ajan kuvannut eteläisessä Chiapasin osavaltiossa intiaanien elämää. Vuoden 1994 jälkeen hänen dokumenttejaan ei ole esitetty televisiossa.

Martínezin dokumenttielokuvat poikkeavat meille tutusta kertomistavasta. Niissä ei yleensä ole päähenkilöä, yhtä intiaania tai intiaaniperhettä, samaistuskohdetta, jonka kautta intiaanien elämä yritettäisiin tuoda ulkopuoliselle käsitettävämmäksi. Päähenkilö on lähes aina kollektiivinen — kylän asukkaat, kahvitilan työntekijät, kansanjoukko mielenosoituksessa.

Katsojina elokuvan päähenkilöt

Martínezin elokuviin on vangittu yhteisöllinen tunne, riemu, hartaus tai raivo. Tämä tunne saattaa länsimaisen katsojan hämmennyksen valtaan. Harvoin olemme kokeneet mitään vastaavaa, korkeintaan rock-konserteissa tai hautajaisissa.

— Tunne ei liiku kameran linssistä ulospäin, vaan se ympäröi kaikki läsnäolijat, minut mukaanlukien. Ryhmän ilmaisua ja sen voimaa kuvatessani minusta on tärkeää säilyttää mielen tyyneys. Kyse voi olla seremoniallisesta laulusta yhtä hyvin kuin armeijan vastustamisesta tai rauhanjäiritsijoiden karkoittamisesta. Oikeudenkäynnistä tai maanvaltauksesta.

Martínezin poikkeuksellinen estetiikka johtuu ehkä siitä, että hänen ensisijainen yleisönsä asuu intiaanikylissä, hänen elokuviensa katsojat ovat hänen kuvaamiensa tapahtumien osanottajia.

— Teen elokuvani ennen kaikkea maatyöläisille ja maanvijelijöille. Elokuviani ei ole esitetty millään kuuluisalla foorumilla enkä ole edes etsinyt nimekkäitä paikkoja niiden ensi-iltoja varten. Elokuvani ”Viisaiden unet ja sanat” sai ensi-iltansa maya-intiaanien kylässä, San Andrés Larraizarin torilla. Ja olen ylpeä siitä. On eri asia suunnitella elokuvaa ulkopuolisille kuin tehdä elokuvaa päähenkilöille itselleen.

— Me, jotka emme ole intiaaneja, ajattelemme usein, ja olen usein kuullut korostettavan, että pitää suhtautua kunnioittavasti, ei saa mennä liian lähelle. Se on ulkopuolsten käsitys, koska heitä ei ole kutsuttu. Mutta jos minut kutsutaan dokumentoimaan seremoniaa, olisi hyvin epäkunnioittavaa, jos en menisi lähelle. Jos olen mukana rukouksessa tai muussa tilanteessa, joka on yhteisölle tärkeä ja pyhä, minun pitää olla tapahtumien keskellä. Kukaan ei häiriinny kamerastani, ensiksikin, koska he tuntevat minut, ja toiseksi, koska minut on kutsuttu.

Halvan kahvin hinta

Carlos Martínez saapui ensimmäisen kerran Chiapasiin 19-vuotiaana opiskelijana kahden viikon lomalle. Hän jäi puoleksitoista vuodeksi työskentelemään kehitysprojektissa. Viidakossa hän opetti intiaaneja käyttämään työkaluja, kuten sorvia ja höylää. Hän aikoi jäädä viidakkoon loppuelämäkseen, mutta projektin johtaja sanoi, että hän oli siihen liian nuori. Hän pyysi Carlosia palaamaan takaisin pääkaupunkiin ja opiskelemaan jonkin ammatin.

Martínez pääsi arvostettuun elokuvakouluun. Opintonsa päätettyään hän työskenteli nelisen vuotta kaupallisena kuvaajana ansaitakseen rahaa Chiapasiin muuttoa varten. Kun hän oli saanut säästettyä tarpeeksi, hän palasi Chiapasiin, rakensi itselleen talon ja alkoi kuvata intiaanien rituaaleja kulttuurijärjestöille ja yliopistoille.

— Tein sarjan, jonka nimi on ”Meidän köyhien tuottama rikkaus”. Analysoin sitä, miten maatyöläiset tuottavat rikkautta toisille, mutta itse pysyvät köyhinä. Maanomistajat, esimerkiksi suurten kahvitilojen ja sokeritilojen omistajat saavat valtavia voittoja, koska he käyttävät halpaa työvoimaa. Meksikon kaltaisessa maassa maanomistajan ei tarvitse investoida työvoimaan. Hän investoi enemmän koneiden huoltoon ja ylläpitoon.

Martínez sanoo järkyttyneensä nähdessään olosuhteet, joissa rikkautta tuotetaan.

— Se on äärimmäistä kurjuutta. Ihmiset asuvat suurissa huoneissa kuin eläimet, ilman mitään mukavuuksia, ilman suojaa hyönteisiä vastaan, ilman hygieniaa, jopa kolmesataa ihmistä samassa huoneessa. Ei vessoja, ei keittomahdollisuutta. Aamiainen jaetaan kolmelta aamulla, se on lajittelussa hylättyä huonolaatuista kahvia ja tortilloja. Työ alkaa viideltä.

Vuosien ajan riippumattomat maatyöläisten järjestöt ovat tastelleet sen puolesta, että heillä olisi virallisesti oikeus järjestäytyä, mutta Meksikossa maatyökäisten omat ammattiyhdistykset ovat edelleen kiellettyjä.

— Tässä asiassa kehittyneillä mailla, kuten Yhdysvalloilla ja Euroopan mailla on suuri vastuu. Mutta yleensä ihmiset eivät tunne vastuuta. He ostavat halpaa kahvia ja sokeria ja ajattelevat, että köyhät ovat köyhiä, koska he ovat laiskoja tai perimmältään heikompia.

Kallis itsenäisyys

Carlos Martínezin elämä muuttui ratkaisevasti, kun hän käänsi kameransa kohti Meksikon zapatistisissejä. Martinezilta loppuivat kaikki työtarjoukset valtiollisilta laitoksilta tai hallituspuoluetta myötäileviltä tahoilta. Hänen elokuviaan ei haluttu näyttää misään eikä viedä ulkomaille. Meksikon televisiossa hänen dokumenttejaan ei ole näytetty 1994 jälkeen.

Piispa Samuel Ruízin pyynnöstä hän seuraa kiinteästi rauhanneuvotteluprosessia ja valmistaa piispan johtamalle neuvottelukunnalle itsenäisenä kuvaajana 25-30 rapottia vuosittain Chiapasin tilanteesta.

— Zapatistiliikkeen dokumentointi muutti elämääni ainakin siten, että työtahtini kiihtyi. Ennen sain valmiiksi kahdesta kolmeen dokumenttia vuodessa, Martínez virnistää.

— Sota sinänsä ei ole kovin konkreettinen tapahtuma. Varsinaiset aseelliset yhteenotot kestivät kaksitoista päivää, ja tiedotusvälineiltä oli pääsy kielletty sota-alueelle. En dokumentoinut itse sotaa, mutta sen seurauksia; ruumiita, pakolaisia, rikottuja autoja, poltettuja taloja, hylättyjä kyliä.

— Itsenäisyyteni tarkoittaa, että kukaan ei maksa minulle palkkaa. Minun ei tarvitse sovittaa tulkintaani jostain tapahtumasta jonkin ryhmän poliittisiin näkemyksiin. En pyydä lupaa kuvaamiseen, en zapatisteilta enkä hallitukselta. Minua hämmästyttää, että maassamme, jossa on 90 miljoonaa ihmistä, on ainoastaa yksi meksikolainen, joka systemaattisesti ja itsenäisesti kuvaa Chiapasin tilannetta.

Lea Kantonen

Carlos Martínez Suárez saapuu lokakuussa MuuMediaFestivaalin vieraaksi. Hänen dokumenttejaan näytetään Kiasma -museossa lokakuun 11. ja 17. Päivä. Lokakuun 9.–18. päivänä järjestettävän festivaalin teemana on Globaali ja alkuperäinen.