Onko afrikkalainen luontosuhde mairitteleva myytti vai elävää nykypäivää? Kepan Tomi Jormanainen on tehnyt kolmisen vuotta ympäristönsuojelutyötä Pohjois-Mosambikissa. Se on tarkoittanut tasapainoilua länsimaisten oppien ja afrikkalaisen arjen välillä. Syrjäinen Melucon kylä oli yksi Tomin ja hänen työtovereidensa etapeista.

Jos Melucon kyläläisiltä kysytään, elefantit ovat seudun suurin ympäristöongelma. Ne tulevat ja lanaavat peltotilkut tasaisiksi. Elefantit ovat pahempia kuin apinat, jotka fiksuuttaan odottavat sadon kypsymistä ja tärvelevät viljelmiä vain valikoidusti. Mutta norsulauma ei säästä korttakaan. Väki haluaisi hyppysiinsä pyssyt ja luvat elefanttien lahtaamiseen.

— Elefantit ovat suojeltuja eläimiä, ne pitää hätistää pois. Sitä paitsi ei täältä edes löydy yhtään miestä, joka pystyisi ampumaan elefantin, todistaa paikallinen poliisi ja saa osakseen vastalauseiden vyöryn.

Enemmistön mielestä elefanttien liikenteenohjaus on selvästi vaikeampaa kuin niiden ampuminen. Norsujen pienet aivot hankaloittavat molempia toimia.

Elefanttijutut ovat kiinnostavia, mutta eivät kuulu päivän varsinaiselle asialistalle. Cabo Delgadon maakunnan ympäristötyöntekijät odottavat sopivaa hetkeä kääntääkseen keskustelun takaisin kontrolloimattomiin kulotuksiin, eroosioon ja ympäristönsuojelun merkitykseen.

Varsinkin kulotukset ovat arka aihe. Periaatteessa mosambikilainen maaseutu pyritään vieroittamaan metsän ja maaston polttamisesta. Se on kuitenkin niin radikaali päämäärä, että siihen voidaan yltää vasta pitkän ajan päästä. Kulotus on yksi maakunnan suurimmista ympäristöongelmista, mutta samalla hyvin olennainen osa paikallista perinnettä.

Tulen vartijat

Peruskoulun historiankirjasta Tomi Jormanaisen mieleen jäi vanha maalaus kaskeamisesta. Etualalla seisoi pieni tyttö nokea poskessaan. Kuvan näkemisestä on pari vuosikymmentä ja sen aihe ulottuu vielä paljon kauemmaksi Suomen historiaan. Hänestä tuntuu samalla kertaa hassulta ja asianmukaiselta muistella kuvaa aikuisena eteläisessä Afrikassa. Maalauksesta katseli kontrolloidun kulotuksen ensimmäinen opetus: tarvitaan monta ihmistä tulta vartioimaan.

Mosambikilaisella maaseudulla ongelmana on se, että tuikataan kuiva aluskasvillisuus tuleen ja odotetaan, että liekit tekevät tehtävänsä omia aikojaan. Aika usein aluskasvillisuuden lisäksi palaa myös rakennuksia ja korjattua tai korjaamatonta satoa.

Tomi työtovereineen on kiertänyt ympäri Cabo Delgadon maakuntaa pitämässä puhetilaisuuksia. Melkein kaikissa niistä yhtenä aiheena ovat olleet kontrolloimattomat metsäpalot. Tomi arvelee, että ihmiset kyllä käsittävät, minkälaisia varotoimia kulotuksissa kannattaisi noudattaa, jotta turhat tuhot vältettäisiin. Ymmärtäminen on yksi juttu ja käytäntö toinen. Ne eivät välttämättä seuraa toisiaan.

Myös Melucossa puhutaan kylmästä poltosta: siitä, että tuli pitäisi sytyttää aikaisin aamulla, tuulettomana päivänä ja mieluiten vielä sadekaudella tai välittömästi sen jälkeen. Silloin tuli ei röyhähdä yhtä helposti ja toisaalta kosteutta varastoineet puut kestävät tulta kuivia paremmin.

Kuulijat nyökyttelevät yksituumaisina, kun ympäristöviranomaiset puhuvat kulovalkeiden aiheuttamista tuhoista. Kuitenkaan kaikki tuhot eivät näy heti; maaperän köyhtyminen paljastuu seuraavien vuosien sadoissa, puut alkavat näivettyä vähitellen. Sitä paitsi myös kulotusten motiivit ovat konkreettisia. Tulta käytetään pellon raivaamiseen ja puhdistamiseen sekä pikkunisäkkäiden metsästykseen, tuli avaa näkyväisyyttä asutuksen ympärille, jolloin käärmeet ja pedot eivät pääse yllättämään. Syitä on muitakin, mutta se kaikkein olennaisin on perinne: niin on aina tehty.

Ihminen luonnossa

Tomi muistaa, miten Kepan valmennuskurssilla puhuttiin afrikkalaisesta luontosuhteesta; siitä, että ihmiset ovat tottuneet elämään harmoniassa luonnon kanssa. Kolmisen vuotta Mosambikissa ovat vähän monimutkaistaneet näkemystä.

Viime sadekausi oli Pohjois-Mosambikissa vaikea. Rannikkokaupunki Moçimboa da Praia kärsi rankkasateista, jotka huuhtoivat kokonaisia kaupunginosia mataliksi. Tomi työtovereineen lähti hätäaputöihin etsimään paikkaa uusille asuinalueille.

Kaikki sujui melkein kuin oppikirjoissa. Ympäristöviranomaiset ja asukkaat katsastivat maastoa hyvässä yhteisymmärryksessä. Yhdessä keskusteltiin siitä, että aluksi raivataan vain aluskasvullisuutta. Yhteistuumin nyökyteltiin, että on tarpeen tutkia, mitkä puut pitää kaataa talojen alta, mitkä on syytä jättää maata sitomaan ja varjoa antamaan. Siltä ja vähältä, ettei ilmoille kajahtanut innokas eläköönhuuto: viva meidän uusi asuinalueemme!

— Kun seuraavana päivänä palasimme paikalle, melkein aloin itkeä. Puut oli laidastaan kaadettu. Isoimmat puut, sellaiset, joihin ihmisten työkalut eivät olleet pystyneet, oli kuorittu, jotta ne kuolisivat.

Tomi ei vieläkään ihan ymmärrä, mikä meni vikaan. Hän oli kuvitellut kaiken sujuneen niin hyvin ja osallistavasti ja vaikka mitä. Hän oli luullut ihmisten olevan yhtä mieltä puiden tärkeydestä.

— En minä tiedä, ehkä kaupungeissa asuvat ihmiset ovat jo ehtineet vieraantua luonnosta.

Kaupungistuminen tuo uuden ulottuvuuden afrikkalaiseen luontosuhteeseen. Enää ei riitä se, että ihminen elää sopuisassa suhteessa luontoon, hänen on onnistuttava elämään myös ihmisen luomien sääntöjen mukaisesti.

— Kun ihmisiä asuu paljon yhdessä paikassa, tietyt säännöt ja niiden noudattaminen ovat välttämättömiä. Muuten ihminen tuhoaa ensin luonnon ja lopulta itsensä, Tomi Jormanainen sanoo.

Mosambikissa säännöt ovat jo olemassa, mutta niiden noudattamista ei vielä valvota. Niinpä esimerkiksi Cabo Delgadon maakunnan pääkaupungissa Pembassa uusi asuinalue nousi eroosion murentamaan rinteeseen, ihan mahdottomaan paikkaan. Eroosio on yksi maakunnan suurimmista ympäristöongelmista.

Uuden ympäristölain voimaantuloa odotellaan. Se antaa viranomaisille valtuudet — ja velvollisuuden — puuttua havaittuihin rikkeisiin ja suojella siten viime kädessä kansalaisia.

Cabo Delgadon maakunta käsittää 67 000 neliökilometriä eli noin viidesosan Suomesta. Yksi Tomi Jormanaisen työn tuloksista on ollut se, että hän työtovereineen on onnistunut kartoittamaan perustiedot alueen ympäristön tilasta. Maakunta on jämptisti kansioituna Pemban toimiston hyllyillä.

Pedot rinteillä

Melucon puhetilaisuus päättyy ennen hämärän tuloa, jotta ihmiset pääsevät kävellen kotikyliinsä. Kyliä kiertävät sinertävät vuoret ja niitä virkeät villieläimet.

Petojen lisäksi seudun asukkaita arveluttavat vuorten rinteille pesiytyneet metsäkoneet. Ne kuuluvat useimmiten ulkomaisille yhtiöille, jotka ovat saaneet luvat arvopuiden hakkuuseen kenties pääkaupunki Maputosta, kenties Pembasta, mutta joka tapauksessa kaukaa tapahtumapaikalta. Seudun väen on vaikea pitää lukua siitä, kuka heidän lähimetsänsä kaataa tukeiksi.

Periaatteessa kaadetun puun tilalle pitäisi istuttaa uusi. Usein velvoite on — korvausta vastaan — siirtynyt asianomaisilta metsäyhtiöiltä valtiolle. Valtiolla ei kuitenkaan ole rahkeita metsänuudistukseen.

Cabo Delgadon maakunnan metsänkaatoon on viime vuosina siinnyt koko joukko uusia, enemmän tai vähemmän epämääräisiä yrityksiä. Tähän asti jalopuita on suojannut seudun vaikeakulkuisuus, mutta vähitellen myös hakkuulupien myöntäminen ja valvonta ovat kiristyneet.

Erja-Outi Heino