Kun Nelson Mandela vapautui vankeudesta kahdeksan vuotta sitten, onnittelijoiden joukossa oli myös kansainvälisiä pankkiireja.
”Vankilavuotenne maksoivat paljon, ja apartheid-hallitus lainasi rahat meiltä. Odotamme Teidän maksavan nämä lainat takaisin,” pankkiirit totesivat.
Apartheid-hallitus rahoitti lainavaroin myös sotakoneiston, joka iski naapurimaihin tuhoisin seurauksin. Naapurivaltiot puolestaan joutuivat lainaamaan rahaa selviytyääkseen apartheidin iskuista.
Nyt lainat on maksettava takaisin — aikaisemmin kuin Etelä-Afrikka, Mosambik, Malawi ja muut alueen valtiot ehtivät korjata vuosikymmeniä kestäneen apartheidin, sodan ja epävakaisuuden aiheuttamat tuhot. Sekä Mosambikissa että Etelä-Afrikassa rahat, jotka pitäisi käyttää koulutukseen, käytetäänkin velkojen hoitoon. Lapset, jotka eivät olleet vielä syntyneetkään, maksavat nyt apartheidin velkoja.
Nelson Mandela on vapautettu vankilasta, mutta ei velkaorjuudesta.
Kylmä sota ja moraaliton velka
Eteläinen Afrikka oli kylmän sodan taistelukenttää. Yhdysvallat piti apartheid-valtiota kommunismin vastaisena linnakkeena ja siunasi sen hyökkäykset niin kutsuttuja marxilaisia valtioita; Angolaa, Mosambikia, Sambiaa ja Zimbabwea vastaan.
Sen sodan seuraukset ja kustannukset olivat hirvittävät. Mosambikissa kuoli miljoona ihmistä, viisi miljoonaa joutui kodittomaksi ja taloudelliset vahingot nousivat yli 20 miljardiin dollariin. YK:n laskujen mukaan koko eteläisen Afrikan sodan kulujen on arvioitu nousevan yli 75 miljardiin dollariin.
Mosambikin velka on yli 7 miljardia dollaria, mutta rahaa ei tuhlattu palatseihin tai hulvattomiin projekteihin vaan lainoilla maksettiin aseet, öljy, kuorma-autot, ruoka ja kulutustavarat, jotta maa pysyisi pystyssä Etelä-Afrikan järjestelmällisesti tuhotessa vienti- ja muuta teollisuutta sekä liikenneyhteyksiä.
Kyse on ”apartheid-velasta”. Mosambikille myönnettiin lainoja usein ”solidaarisuuden” osoituksena maan taistellessa apartheidia vastaan. Nyt kun apartheid on kumottu, Mosambikin lapset joutuvat lainojen maksajiksi.
Kun Nelson Mandelan hallitus astui valtaan, se peri apartheid-hallituksen 18 miljardin dollarin velat. Kansainvälisissä laeissa tunnetaan käsite ilman oikeudellista perustetta perittävästä, ”moraalittomasta” velasta (Doctrine of Odious Debt). Jo vuonna 1982 kaksi amerikkalaisen pankin lakimiestä varoittivat, että apartheid-hallitukselle myönnettyjä lainoja voitaisiin pitää tämän doktriinin mukaisina ja että seuraava hallitus voisi kieltäytyä niiden takaisinmaksusta.
”Jos velkavarat on käytetty paikallisen väestön etujen vastaisesti (kuten apartheidin aikana), niin velkaa ei mahdollisesti voi periä seuraavalta hallitukselta.” Myös Kapkaupungin arkkipiispa Njongonkulu Ndungane on esittänyt, että apartheid-hallituksen ottama velka pitäisi ”julistaa perusteettomaksi ja antaa anteeksi”.
Mosambikin velka ei siten määritelmän mukaan ole perusteeton — kansahan oli edunsaajana. Kylmä sota ja apartheid ovat kuitenkin historiaa. Onko oikeudenmukaista ja moraalista vaatia, että apartheidin uhrien lapset ja lapsenlapset joutuvat maksamaan kylmän sodan ja apartheidin kustannukset? Mosambikin velkaa ei voine kutsua ”perusteettomaksi”, mutta kylläkin moraalittomaksi.
Velan peruuttaminen
Kautta historian velkoja on annettu anteeksi. Vanhassa Testamentissa käsite ”jubilee” tarkoittaa, että joka 50. vuosi julistettiin ”riemuvuodeksi”, jolloin velat annettiin anteeksi ja orjat vapautettiin. Modernin talouden syklit ovat suunnilleen 50 vuoden mittaisia, 1830-, 1880- ja 1930-luvuilla nähtiin nykyisen kaltaisia talouskriisejä velkarästeineen ja velkahelpotuksineen.
1930-luvulla useimmat maat laiminlöivät velanmaksun USA:lle eivätkä niitä myöhemminkään maksaneet. Ainoastaan Kuuba, Suomi ja Liberia maksoivat lainansa täysimittaisina takaisin. Maksamattomia lainoja on yli 33 miljardia dollaria, joista Britannian osuus on 15 ja Ranskan 11 miljardia. Velka näkyy tilikirjoissa, mutta kirjoittamattoman sopimuksen mukaisesti sitä ei koskaan makseta takaisin.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan odotettiin maksavan sotakorvauksensa ja uudet lainansa. Näitä erittäin suuria maksuja — kokonaisuudessaan 15 % vientituloista — pidettiin niin sietämättömän korkeina, että niiden katsotaan osaltaan edistäneen natsien valtaannousua. Hitler lopettikin lainojen takaisinmaksun lähes välittömästi.
Toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet ja Saksan rauhanneuvottelijat olivat tietoisia tapahtuneesta ja tiedostivat myös Saksan jälleenrakentamisen tarpeen. Aluksi liittoutuneet tyytyivät siihen, että velanhoitokulut olisivat 10 % viennistä. Saksan neuvottelijat luonnehtivat esitystä ”mahdottomaksi”. Vuonna 1953 solmitussa Lontoon sopimuksessa erilaisin keinoin mitätöitiin suurin osa Saksan velasta ja lopulle järjestettiin pidempi maksuaika. Näin Saksan velanhoitokuluiksi tuli 3,5 % vientituloista. Tämä oli Saksan ”talousihmeen” ja Länsi-Euroopan puolivuosisataisen kasvun perustekijöitä.
Nykyisen taloussyklin lähestyessä loppuaan kansainvälinen rahamaailma on viimein havainnut, että köyhillä mailla on paljon velkoja maksamatta. 1990-luvulla velkoja järjesteltiin useaan otteeseen uudelleen ja annettiin anteeksi (sopimukset tunnetaan neuvottelupaikkakuntien nimillä: Napolin sopimus, Toronton sopimus jne). 1996 Maailmanpankki ja Kansanvälinen valuuttarahasto (IMF) tekivät köyhiä maita koskevan HIPC-aloitteen (Heavily Indebted Poor Countries), jonka mukaan noin 25 erittäin köyhää maata saa osan veloistaan anteeksi. Ensimmäistä kertaa mukaan hyväksytään myös Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin myöntämät lainat.
Saksan esimerkin valossa HIPC-aloite muistuttaa enemmän ensimmäisen kuin toisen maailmansodan jälkeistä kohtelua. Neuvottelut saksalaisten kanssa vuonna 1952 alkoivat oletuksesta, että Saksa tarvitsi rahaa jälleenrakentamiseen ja kehitykseen. HIPC-aloitteessa sen sijaan käytetään ”kestävyyden” käsitettä, jonka Maailmanpankki ja Valuuttarahasto virallisesti määrittelevät maksimirahamääräksi, joka on puristettavissa maasta irti.
HIPC-ohjelman mukaan velanhoitokulut ovat ”kestävät”, jos ne vastaavat 20-25 % vientituloista. Taso on korkeampi kuin se, minkä katsottiin vieneen Saksan uuteen sotaan, ja kuusinkertainen siihen nähden, mitä vuonna 1953 pidettiin sopivana Saksan kehityksen kannalta.
Rutiköyhän Mosambikin osalta neuvotteluissa sovittiin, että se käyttää ainoastaan 15 % vientituloistaan velkojen hoitoon, ”vain” neljä kertaa enemmän kuin Saksa 50-luvulla. Etelä-Afrikka käyttää 12 % vientituloistaan velanhoitoon, siis ”vain” kolme kertaa enemmän kuin Saksa, joten järjestelyssä ei ole juurikaan kyse velkojen anteeksiannosta.