Kulttuuri nousee arjesta
Aamulehden kulttuuritoimituksen päällikön Maila-Katriina Tuomisen koti näyttää juuri sellaiselta kuin kulttuuritoimittajan kodin kuuluukin näyttää. Kaikki seinät, lattiat ja nurkat pursuavat kirjoja. Kylpyhuoneessakin voi valita lukemista lehtipinosta. Ja eteisessä sinua tervehtii valtava keltainen kolli, joka ei tietenkään ole nimeltään Karvinen, vaan arvokkaasti Leonardo.
Kaikki siis tuntuu täsmäävän. Mutta Aamulehden lukijat tietävät, että Maila-Katriinan jutut poikkeavat selkeästi rutiininomaisesta kulttuurin seurannasta. Hänen jutuissaan maailman rajat eivät kulje Euroopassa ja kulttuuria voi olla vaikka vaippojen osto Teheranissa. Parhaillaan hän kääntää juttua afrikkalaisesta moniavioisuudesta ja miettii, mihin uutiskriteereihin sopivaan tapahtumaan sen saisi liitettyä.
Maila-Katriinalle taide ei ole rituaalia, näyttelyitä joihin mennään näkymään ja näyttämään, vaan lapsuudesta asti tuttu maasto, jonka kautta välittyy tietoa maailmasta ja muista kulttuureista.
— Olen kotoisin ylöjärveläisestä työläiskodista, jossa kulttuuri ei ollut sen kummempi asia kuin leipä pöydässä. Tätini vei minua kuusivuotiaasta lähtien Tampereen Työväenteatteriin ja näyttelyihin. Samoin lukeminen oli aina osa elämää.
— Lapsuuttani rikastuttivat myös merenkulkija-isoisän tarinat Liverpoolista ja Kanadasta. Alle kouluikäisenä istuin hänen sylissään ja kuuntelin kuinka hän luki Välskärin kertomuksia tai kertoi matkoistaan. Silloin päätin, että minusta tulee joskus kaukomatkailija.
Murkkuikäisenä Maila-Katriina luki Wallinin matkakertomuksia Arabimaista ja harmitteli, että naisihmisenä ei varmaan koskaan tule pääsemään Mekkaan. Arabimaihin hän kuitenkin on päässyt, kuten myös Haitiin, Länsi-Afrikkaan, Israeliin ja ties minkälaisiin paikkoihin.
Sekä matkailijana että toimittajana apuna ja matkakumppanina on pohjaton, suorastaan sairaalloinen uteliaisuus, kuten Maila-Katriina itse sanoo:
— Minua ei nelilapsisen perheen vanhimpana ole vaivannut suomalainen ujous, vaan olen ollut valmis asettumaan esille ja menemään tukka putkella kummallisiinkin paikkoihin.
Elämänkokemusta antoivat myös opiskeluvuodet sairaala-apulaisena Saksassa, Ruotsissa ja Norjassa. Tapaturma-asemilla työskentely pakotti Maila-Katriinan jo nuorella iällä kohtaamaan myös kuoleman, joten senkään pelkoa hän ei tunne haitaksi asti.
Islamista on tehty lännelle uhkakuva
Perinteisen sankaritoimittajamyytin mukaan Maila-Katriina Tuomisesta olisi siis pitänyt kehkeytyä ulkomaanreportteri, joka kiittää reppu olalla sotatantereelta toiselle. Mutta tällainen journalismi ei häntä kiinnosta.
— Toimittajat liikkuvat liian paljon virallisten delegaatioiden mukana tai ovat ulkomailla raportoimassa tiettyjen kriisialueiden tapahtumia. Näkökulma kapenee pakostakin, jos joutuu asumaan toimittajille tarkoitetuissa hotelleissa ja tapaa vain kollegoita. Toimittajat alkavat myös olla niin keskiluokkaistuneita, etteivät enää edes osaa olla ihmisten kanssa. Silloin ei välttämättä älyä, että voihan hotellissa työskenteleviä paikallisia ihmisiä jututtaa ja käydä vaikka heidän kodeissaan.
— Esimerkiksi television suurelle yleisölle suunnatuissa ohjelmissa kuva Euroopan ulkopuolisesta maailmasta on hirveän ongelmalähtöinen. Ei meillä koskaan kerrota esimerkiksi Israelin tai Marokon, suomalaisille tutun turistimaan, arjesta. Uutiset kyllä kertovat tapahtumista eri puolilta maailmaa, mutta itseasiassa ne vain vahvistavat toinen toistensa näkökulmaa, koska käytettävät uutislähteet ovat aina samoja kansainvälisiä uutistoimistoja.
Maila-Katriinan mielestä erityisesti islamista on tehty länsimaille uhkakuva, jonka vahvistaminen näyttää olevan kansainvälisten uutistoimistojen kutsumustehtävä.
— Pelkästään tiedot Euroopan muslimiyhteisöistä ovat surkean vähäisiä. Kuka esimerkiksi tietää, että Euroopassa asuu noin 15 miljoonaa muslimia, puhumattakaan siitä että tuntisimme Euroopan ulkopuolista muslimimaailmaa?
Kehon kielelläkin voi tehdä juttuja
Maila-Katriina osallistuu itsekin valtioiden järjestämille matkoille, mutta pyrkii välillä sukeltamaan ulos niiden virallisesta ohjelmasta. Se ei kuitenkaan onnistuisi, jos toimittaja ei olisi valmis pistämään itseään alttiiksi monenlaisille kontakteille. Joskus se tarkoittaa jutun tekoa niin, ettei toimittajalla ja haastateltavilla ole edes yhteistä kieltä.
— Puhuttu kieli ei ole ainoa viestintäkanava, eikä edes välttämätön. Olen hyvin onnistunut saamaan itseni ymmärretyksi piirtämällä ja käyttämällä kehon kieltä ja eleitä. Sillä kielellä ei tietenkään saa suoria haastattelulausuntoja tyyliin, sanoo se ja se, mutta silti väitän, että asiat voivat tulla ihan hyvin selvitetyiksi. Tärkeintä on uskaltaa mennä lähelle ihmisiä ja osallistua heidän elämäänsä.
— Toisaalta en ole innostunut mistään sosiaalipornosta, omat havainnot ja kokemukset eivät mielestäni riitä jutun juureksi. Jutuissa pitää olla faktoja ja niiden hankkimiseksi joutuu tekemään työtä, pelkät bruttokansantuotetilastot eivät riitä.
Toisen osapuolen luottamuksen voittaminen on melkoinen haaste, sillä valkoista toimittajaa painaa valkoisen miehen taakka. Maila-Katriinan mielestä on pelkästään hyvä, että ihmisillä on tervettä epäluuloa toimittajia kohtaan: Mitähän toikin tulee meidän köyhyydellä herkuttelemaan? Sen vuoksi hän pyrkii itse säilyttämään luottamuksen juuri tarkistamalla juttujensa faktat ja taustat. Lisäksi hän pyrkii pitämään yhteyttä tapaamiinsa ihmisiin lähettelemällä kortteja ja lehtiä.
— Viime keväänä sain yllättäen kaksi kirjettä kahdelta länsi-afrikkalaiselta koulupojalta, jotka olin tavannut pari vuotta sitten matkallani. Toinen toivoi, että lähettäisin hänelle polkupyörän ja toinen taas kertoi koulussa saamistaan numeroista.
Yleisö ja kollegat reagoivat juttuihin Omaa juttulinjaansa Maila-Katriinalla on ollut aikaa hioa Aamulehden kulttuuritoimituksessa jo 25 vuotta. Hän aloitti lehden kesätoimittajana 1973 ja on sen jälkeen ollut jatkuvasti lehden palveluksessa erilaisilla työsopimuksilla., viimeiset kolme vuotta kulttuuriosaston esimiehenä.
Alkuvaiheessa hän kokee olleensa selkeästi taidekriitikko, kuten sen ajan kulttuurijournalistinen linja vaati. Silloinkaan häntä ei kiinnostanut taideteoreettinen briljeeraus, vaan pikemminkin taide osana ihmisten arkea.
— Vähitellen työhöni on tullut mukaan selvä tietoisuus, että ainakin minun täytyy nostaa esiin asioita, jotka muuten jäävät pinnan alle: ihmisoikeuksia, Suomen pakolaisiin ja ulkomaalaisiin liittyviä aiheita ja toisaalta yhteiskunnan rakenteisiin, esimerkiksi naisen asemaan liittyviä asioita, jotka kaikki näkyvät myös kulttuurissa. Tällä hetkellä seuraan erityisesti Nigerian, Algerian, Etiopian ja Indonesian tapahtumia, joista kertovat jutut leikkaan myös omaan arkistooni tulevien juttujen taustoitusta varten.