Etelä-Afrikka etsii identiteettiään rotuerottelun jälkeen. Taide voi peilata kansakunnan kasvoja, vaikka peilistä saattaa hyvinkin paistaa eilisen muisto – ja juuri se saattaa kullakin olla hyvin erilainen.

Uumajan Bildmuseetin tiloihin on koottu kahdentoista eteläafrikkalaisen taiteilijan näyttely ”Demokratian kuvia, valokuva- ja kuvataide apartheidin jälkeen”.

Kuvanäyttelyn oheen järjestetyssä seminaarissa keskusteltiin muun muassa siitä, mitä on vapaus kulttuurin ja taiteen kannalta rotusortokauden kuoltua? Kysyttiin, että kenellä on nyt ”ääni” ja kuka uudessa Etelä-Afrikassa nyt saa ja voi puhua?

Apartheid-ajan kulttuuriaktivisti, nykyisen hallituksen kulttuurivirkamies Gordon Metz korosti sanomassaan lähtökohtaa, ettei Etelä-Afrikassa suinkaan eletä jälkikolonialistisessa tilanteessa maassa pitkään jatkuneen sisäisen kolonialisaation seurauksena.

— Ainakin kahdesti päivässä tarkistan että passi on taskussani. Rahaa minulla on oltava aina, käteisenä, ja paljon. Vieläkin on vaikea uskoa sitä, että pystyn lähtemään maastani ja palaamaan sinne miten vain haluan.

Metz itse eli maanpaossa 1978 lähtien. Ulkomaille saavuttuaan hän näki ensimmäisen kerran Nelson Mandelan kuvan. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin vanhat taistelutoverit istuvat yhdessä kuvattavina hallituksessa. Valokuvalla on painoarvoa, eri aikoinakin. Erilaisuuttaan vanhan vallan kanssa Metz korostaa kutsumalla uuden vallan edustajia vyrokraateiksi tai vapauskraateiksi byrokraatin sijaan.

Kaksi kertaa vankilassa istunut ja ANC:n päämajassa Mandelan vapautuksen jälkeen työskennellyt, Etelä-Afrikan Tukholman suurlähettiläs Raymond Suttnerkaan ei lääninhallituksen virallisilla illallisilla täysin pystynyt eläytymään uuteen rooliinsa:

— Minua ei ole koulutettu sanomaan skål, hän oli tokaissut rouva maaherran kysymykseen Suttnerin jatkosta suurlähettiläänä.

Merkillistä tai ei, mutta muutkin Uumajaan tulleet eteläafrikkalaiset tuntuivat suhtautuvan ihmisiin ja ympäristöön hieman pidättyvästi. Rory Bester, näyttelyn eteläafrikkalainen kuraattori, kuvasi ilmiötä toistuvaksi:

— Ulkomailla ollessaan eteläafrikkalaiset hakeutuvat aina yhteen. Eikä se ole tavanomaista kielen takia joukkoutumista, vaan jonkinlaista totuttua suojautumista.

Muisti satuttaa

Gordon Metz tiivisti eräässä puheenvuorossaan apartheidin jälkeisen ajan ydinongelman sanoen, että ”kansakuntaa jakaa se, miten kukin rotuerottelukauden muistaa”.

— Nykyään on vaikeaa löytää ihmisiä jotka eivät vastustaneet apartheidia, Metz jatkoi. Apartheidin aikaisia ihmisoikeusrikkomuksia tutkiva Totuus- ja sovintokomissio on käynyt läpi muistin arkistoja 20 000 todistuksen verran.

— Arkistot paljastavat valkoisille liian paljon, mustille liian vähän. Miten esittää historia niin, ettei siitä tule spektaakkelia, kysyi kriitikko ja taidekuraattori Okwui Enwezor.

Hän peräänkuuluttaa muistamisessa taiteilijan eettistä vastuuta. Hän miettii, voiko valkoinen taiteilija käyttää apartheidin aikana mustien kuvaajien ottamia kuvia. Kollektiivisen kulttuuri-identiteetin rakentaminen on vaikeaa oloissa, joissa edellytykset ovat olleet täysin erilaiset.

— Dialogia ei välttämättä ole ollut valkoisten ja mustien yhteisissä näyttelyissä.

Entä kuinka julkisuus vaikuttaa taiteilijan muistiin?

— Minulla ei ole televisiota. En ole pystynyt sitä katsomaan, sillä apartheid on vielä liian lähellä, vastasi kysymykseen valokuvaaja Cedric Nunn.

”Värilliset” ja ”toiset värit”

Demokratian kuvia -näyttelyssä valokuvat, videoinstallaatiot ja filmit pohjaavat Etelä-Afrikan dokumentaarivalokuvaan. Varsinkin mustavalkoinen kuva oli vahva ase taistelussa apartheidia vastaan. Virallisessa arkistossa näitä kuvia on 60 000.

Nyt kun yhteistä vihollista ei ole, valokuvaajat ja taiteilijat ovat löytäneet tien yksilöhistoriaansa, mutta myös kaupunkiin ja sen kerrostumiin sekä erilaisiin ilmiöihin.

— Sosiaalisen dokumentaarikuvan tausta oli utopistinen. Sen perinne on siirtynyt jopa sellaiseen eliittilajiin kuin rugbyyn, jossa valmentajaa saatetaan nyt kuvata myös ei-kunnioittavasti, Gordon Metz analysoi monimerkityksellisesti.

Apartheid-ajan raakuuksia ei Demokratian kuvissa yksikään taiteilija kuvaa suoraan. Näyttelyn nuorin osanottaja, 21-vuotias Senzeni Marasela, viittaa ainoana apartheidin tunnettuihin marttyyreihin. Hänen työnsä on sarja huolellisesti työstettyjä pitsinenäliinoja, joihin on painettu 14-vuotiaana surmatun Stompei Seipein valokuva.

— Aina kun townshipissa oli levottomuuksia, minut lähetettiin maalle. En tiennyt, mitä maassani todella tapahtui. Luulin että turvallisuusjoukot olivat meidän puolellamme. Nyt yritän työni kautta löytää paikkani historiassa ja rakentaa identiteettini uudelleen.

Cedric Nunn tiesi mitä tapahtui; hän menetti useimmat ystävänsä apartheidin vastaisessa taistelussa. Silti hän ei tee suoraan poliittisia kuvia, vaikka kuului Afrapix -dokumentaarivalokuvaajien ryhmään, joka tuotti maailmalla vaihtoehtoisia kuvia mustien todellisuudesta.

— Minut luokiteltiin apartheidin aikana ”värilliseksi” ainoana perheessäni. Muut saivat passiinsa merkinnän ”toiset värit”. Nyt kun yritän selvittää perheeni taustaa sarjassani Verisukulaiset, ihmiset kysyvät miksi kuvaan värillistä identiteettiä, kun kaikki kerran olemme eteläafrikkalaisia. Mutta ei minulla ole tähän saakka ollut kulttuuria, sillä sitä ei tunnustettu apartheidin aikana.

Arki työntyy taiteessa esiin

Ruth Motau työskentelee Johannesburgin erään valtalehden pääkuvaajana ja kuvatoimittajana. Hän oli lähtenyt kameransa kera shebeeneihin, townshipien köyhien baareihin, joissa juodaan halvoista halvinta olutta ja kuunnellaan mustien omaa musiikkia. Motau halusi kuvata shebeenejä yhtenä oman elämänsä elementtinä, sinä kuvaamattomana alueena. Townshipien kuvat tuovatkin katsojan eteen arjen, ei median suosimia mellakoita tai vallan kuvia.

Motau pohti omaa mustan naisvalokuvaajan identiteettiään:

— Apartheidin aikana oli vaikeaa, koska asiat olivat itselle niin tärkeitä ja toisaalta hankalia.

— Joskus pystyin vaikuttamaan kuvavalintoihin niin, että haluamani kuva todella kuvasi tarinaa. Olkoonkin, että monet ihmiset odottivat minulta ihmeitä poikkeavan asemani takia.

Myös uudessa eteläafrikkalaisessa kirjallisuudessa työntyvät esiin paikalliskoodit; shebeenien murteet ja tapa puhua townshipeissä. Monet kirjailijat palaavat lapsuuteen, kuten J. M. Coetzee Boyhood -kirjassaan.

— Mutta kun kirjankustannustoiminta on romahtanut ja lukutaidottomuusprosentti on 60, ei tämä vielä rakenna kulttuurista kuvaa kansakunnasta, selvitti ruotsalainen kirjallisuustutkija Stefan Helgesson.

Bildmuseetin johtaja Jan-Erik Lundström summasi seminaarin ajatustenvaihdon seuraavasti:

— Poliittinen kartta on kokonaan uudestaan piirretty, mutta sosiaalinen kartta on pitkälti koskematon.

Lausunnosta aukeaa yksi mahdollisuus katsoa eteläafrikkalaista nykytaidetta: sen tehtävä on antaa ääni marginaalisille ryhmille, joilla ei ollut apartheidin aikana mahdollisuutta rakentaa itselleen pystypäistä kulttuuri-identiteettiä. Etelä-Afrikan kulttuurityöläiset voivat olla suvaitsevaisuuden suunnannäyttäjiä, samoin kuin he olivat eturintamassa musertamassa apartheidia.

Eikä tämä ole pelkästään Etelä-Afrikkaa koskeva vaatimus. Kulttuurin ja taiteen kautta kansakunta katsoo itseään silmiin.

Jaana Loipponen