Lavalle vyöryy hökkelikylän asukkeja, klovneja, pappeja, myyttisiä urhoja ja jos jonkinlaista sankaria. Katsoja saattaa erottaa musiikista tutun sävelmän. Afrikkalaiset teatterintekijät voivat tiedostamattaan jäädä myyttiensä vangeiksi, ja katsojalle sukellus afrikkalaisen todellisuuden fiktioon jää kuin käynniksi turistioppaan sivuilla.
Seeproihin törmää heti Limogesin rautatieasemalla, ne kurkkivat pikkupuotien ja kampaamojen ikkunoista ja tuijottavat mainostauluissa. Viikonlopputuristi on hiukan hukassa junasta astuessaan, mutta paikalliset ihmiset eivät ihmettele sen enempää seeproja kuin kaduilla taivaltavia beniniläisiä, belgialaisia, kongolaisia ja kanadalaisia, joiden suussa ranskan kieli vääntyy erilaisiin aksentteihin.
Ranskan kieli yhdistää ja jakaa
Viidentoista vuoden aikana Limogesta on tullut myös yksi afrikkalaisen teatterin tärkeimmistä kohtauspaikoista. Syys-lokakuussa kahden viikon ajan kaupunki täyttyy paitsi seeproista myös ympäri maailmaa tulevista kirjailijoista, näyttelijöistä, ohjaajista ja yleisöstä. Festivaali tuottaa esityksiä pitkin ranskankielistä Afrikkaa ja kustantaa afrikkalaista näytelmäkirjallisuutta.
Kirjailijoille festivaali tarjoaa myös mahdollisuuden kolmen kuukauden oleskeluun kirjailijatalossa. Se on varteenotettava tilaisuus kirjailijoille, joiden mahdollisuudet saada tekstinsä kirjoihin ja kansiin tai vain kirjoittaa täyspäiväisesti ovat usein vähäiset.
Yleisölle festivaali tarjoaa ikkunan ajankohtaiseen afrikkalaiseen tuotantoon. Tämän vuoden afrikkalaisten tilausteosten joukossa oli muun muassa Fama, norsunluurannikkolaisen Koffi Kwahulén sovellus maanmiehensä Ahmadou Kourouman romaaneista, jotka luotaavat Afrikan historiaa kolonisaation ajasta itsenäisyyden vuosikymmeniin ja nykyiseen demokratian” luvattuun aikaan.
Tsadilaisen Koulsy Lamkon teoksessa Aivan alhaalla, niin alhaalla (Tout bas, si bas) pohdittiin myytin voimaa. Tarinassa pieni tyttö kertoo hökkelikylään syntyneestä lapsesta, joka kantaa käsivarressaan kummallisia merkkejä. Toimittajan suussa lapsesta tulee jumalten sanansaattaja, jota tavoittelevat yhtä lailla piispa, imaami, kaupunginjohtaja kuin armeijan ylipäällikkö. Tytön harmiton valhe kasvaa köyhän kansan odotusten kokoiseksi myytiksi.
Festivaalissa monet asiat risteytyvät: Famaa esittävän Ymako Teatrin näyttelijät ovat Norsunluurannikon lisäksi Burkina Fasosta, Malista, Senegalista ja Espanjasta. Lamkon tekstiä puolestaan tulkitsi joukko afrikkalaisia ja ranskalaisia näyttelijöitä. Kieli yhdistää, mutta myös jakaa: näyttelijöiden joukossa ei ollut ainuttakaan englannin- tai portugalinkielisen Afrikan edustajaa.
Faktaa vai fiktiota?
Laadukkaita esityksiä katsellessa jossain vaiheessa iskee lievä déjà-vun tunne. Pitääkö afrikkalaisen teatterin aina olla joko historian ja eeposten luotaamista tai poliittista analyysiä? Vai onko kyse jonkinlaisesta tiedostamattomasta eurooppalaisen yleisön odotusten täyttämisestä?
Mitä yleisö sitten odottaa afrikkalaiselta teatterilta? Tansseja, naamioita, rytmiä ja musiikkia, ”sukellusta afrikkalaiseen todellisuuteen”? Nuori togolainen näytelmäkirjailija Kossi Efoui totesi asiaa kysyttäessä, että ”minun tarkoituksenani ei ole esitellä Afrikkaa vaan tehdä kirjallisuutta, fiktiota. Esittelyjä varten on olemassa turistioppaita”.
Mutta katsoja tipahtaa helposti ansaan, kun näyttämölle rakennettu ”Afrikka” matkii todellisuutta pukuja ja lavasteita myöten. Perinteestä on jauhettu afrikkalaisen taiteen yhteydessä niin paljon, että näyttelijöiden puhjetessa lauluun esityksen puolivälissä useimmat katsojat ovat asiantuntevasti tunnistavinaan ”jonkin perinteisen melodian” Afrikka näyttäytyy edelleenkin kovin helposti yhtenä isona könttinä, jossa yksilö on hukassa.
Vääntyykö demokratia näytelmäksi?
Malilaisella näytelmäkirjailijalla, prosaistilla ja siinä sivussa myös kustantajan virkaa hoitavalla Moussa Konatélla on kymmenen vuoden kokemus Limogesin festivaalista. Hän kommentoi asiaa näin:
– Alkuvuosina näytökset olivat enemmän tanssia kuin teatteria. Ehkä teatterin tekijät vaistosivat eurooppalaisen yleisön odottavan tietynlaisia esityksiä ja tarjosivat sitten jotain odotuksia vastaavaa, jonkinlaisia stereotypioita.
Konatén mukaan nuoremman polven edustajat yrittävät tehdä jotain uutta, mutta sisältö pysyy usein samana.
– Teksteissä yritetään edelleen puhua yhteisön suulla suurista ideoista, jotka ovat itse asiassa aika tyhjiä: mitä voi tarkoittaa ”demokratia Afrikassa” näytelmän aiheena? Yksilölliset kohtalot ovat kateissa.
Yksi virkistävimmistä esityksistä Limogesissa olikin neljän nuoren senegalilaisen näyttelijän ja brasilialaisen ohjaajan esitys Dada I:n uudet seikkailut. Se on lastenteatteriin ja klovneriaan erikoistuneen Côté Jardin -ryhmän neljäs näytelmä, jonka tarkoitus on yksinkertaisesti viihdyttää.
Monikymmenpäinen ekaluokkaikäinen yleisö hihkuu, kun Puhtaan Maan kuningas Dada I palaa Suuresta Puhtauskokouksesta Rio de Janeirosta vain huomatakseen, että Hallitsemattomien Saasteiden Maan päänoita juonii ties mitä valtakunnan menoksi ja kaiken lisäksi kidnappaa Dadan kuvankauniin kihlatun Fifin. Punanenäiset pellet temppuilevat pelkistetyllä näyttämöllä ja naurattavat hyvän tuulen yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin.
Esityksen jälkeen jatkan juttua Dada I:n kanssa festivaalin pääteltassa, jonka suojissa ruokaillaan, otetaan pienet seuraavaa näytöstä odotellessa ja jammaillaan erimaalaisten muusikoiden tahdissa. Puhutaan teatterista eikä Afrikasta, dakarilaisista ryhmistä, tulevasta kiertueesta ja eilisillan konsertista.
Dada tulisi varmasti toimeen zairelaisen muusikon Lokua Kanzan kanssa, joka kerran totesi, että ”tietyssä vaiheessa artistien kesken ei keskustella enää kulttuurista tai ihonväristä, vaan yksinkertaisesti musiikista”.
Ja teatterista, Dada voisi lisätä.
TAINA TERVONEN