Aamukolmen mietteet ovat aina pahimpia. Varsinkin viimeisenä iltana ennen matkalle lähtöä, kun koko perhe hajoaa taivaan tuuliin. Lapset ovat lähdössä yksin lentokoneella mummolaan, perheenisä samoaa jossain Guinean pohjoisosassa ja minun pitäisi seuraavana yönä matkustaa marraskuun myrskyssä Ruotsiin.
Unen ja valveen rajalla maailmantapahtumat sekoittuvat viimeiseksi illalla katsottuihin tv-ohjelmiin ja pikkuhiljaa karkoittavat unet silmistä. Emmekö juuri muutama tunti sitten istuneet tyttöjen kanssa toisiimme tiukasti kietoutuneina sohvannurkassa tuijottamassa Ruth Rendellin mysteeriä, jossa sopivasti liikuttiin lapsenraiskaajien jäljillä? Jännitys nostatettiin vaivihkaa huippuunsa keski-ikäisen miehen ja 8-vuotiaan pojan viattomasta tapaamisesta. Pojan äiti sai lapsen vuosikymmeniksi uskomaan, että jotain hirveää oli tapahtunut.
Aamutokkuraisessa mielessäni assosioin Rendellin mysteerit Belgian lapsenmurhaajiin ja omien lasten Ranskan matkaan. Eihän Belgiasta ole kuin muutaman tunnin ajomatka lasten mummolaan. Mikä vastaansanomaton logiikka!
* * *
Guineasta ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, kun mies sinne kaksi viikkoa sitten lähti. Mutta eteläisen pallonpuoliskon ollessa kyseessä, mikäs sen parempi. No news is a good news! Keväällä kun Guinea-Bissaussa oli levottomuuksia, kotipuhelin soi tiiviisti sukulaisten siunaillessa hyvää tuuriamme, kun pidempiaikaiseksi aiottu koko perheen oleskelu Guineassa ei ollutkaan toteutunut.
Maailmantapahtumia seuraavalle suvulle ei tullut mieleen, että kyseisten maiden välillä kulkee sentään raja. Ranskankielisessä Guineassa pitäisi olla joulukuussa presidentinvaalit, mutta niistäkään ei Suomeen luultavasti kummempia kuulu, jos kaikki menee niin kuin vaaleissa pitäisikin mennä.
Guinea on musta aukko suomalaisessa tiedonvälityksessä – yksi monien joukossa. Sekou Touren kauden jälkeen maassa ei ole tapahtunut mitään mikä nostaisi sen kansainvälisiin uutisotsikoihin. Ainoa asia jonka voin kuvitella olisi, että suomalainen turistiryhmä (jollaista aviomies on maassa luotsaamassa) joutuisi johonkin onnettomuuteen. 20 suomalaista kadonneena puskaan, mikäs sen mehevämpi otsikko?
* * *
Aamukolmelta ajatukset ovat kirkkaimmillaan, joten Guineasta hyppään seuraavaksi Nigeriaan ja muutaman viikon takaisen öljyputkien paloon. Neljänsadan ihmisen palaminen elävältä sai Aamulehdessä kahtena päivänä palstatilaa noin kymmenen senttiä. Kaikkeen paatunut mediakriitikkokin hätkähtää: näinkö vähäarvoisia ovat Afrikan suurkatastrofit eurooppalaisten rinnalla?
Nigerian öljypalo ei ollut mikä tahansa mutavyöry tai tulva, sillä se liittyy suoraan Nigeriassa vuosikausia jatkuneeseen vähemmistöjen oikeuksien riistoon, johon kaiken lisäksi kansainvälisen suuryhtiön intressit suoraan kytkeytyvät. Tosin tässä tapauksessa Shellin kai saattoi jättää rauhaan? Vai voiko? Siitä olisin mielelläni halunnut lukea lisää analyysia myös suomalaisista lehdistä. Ja missä määrin tämä onnettomuus saa aikaan parannuksia öljyalueen turvallisuus- ja ympäristöriskien hallintaan?
Toista on, kun Göteborgissa palaa disco. Aamulehden ensimmäisen päivän uutisointi vei puolet etusivusta ja kaksi sisäsivua. Tätä kirjoitettaessa raunioista on löytynyt 63 uhria ja Ruotsin poliisi on irrottamassa lisäresursseja selvittääkseen palon syttymissyyn.
Kävin Tukholmassa Kulttuuritalon aukiolla, jonne ruotsalaiset olivat kukin ja kynttilöin järjestäneet palon uhrien muistomerkin. Sateen tuhrimia paperilappuja tavatessani, en voinut olla muistamatta Nigerian palon uhreja. Heidät Nigerian viranomaiset leimasivat sabotööreiksi, jotka itse olivat aiheuttaneet kauhean kuolemansa.
* * *
Katastrofit tapahtuvat useimmiten jossain kaukana ja niiden uutisoinnin tärkein tehtävä tiedotusvälineissä näyttää olevan muistuttaa siitä, että ainakin me olemme turvassa. Mutta jostain kumman syystä aamukolmelta kaikki kääntyy päälaelleen, ja mielikuvitus kuljettaa ihmistä pommiattentaateista lento-onnettomuuksiin. Hyvää yötä, ihmiset!
MARI MAASILTA