Afrikkalainen elokuvateatteri on elämys. Yleisö kokoontuu eväiden kanssa tähtitaivaan alle, vaihtaa kuulumisia ja seuraa filmiä puolella silmällä, kunnes hiukan ennen loppua koittaa kunnon action-osuus.
Katsojat nousevat kannustamaan sankaria kovaan ääneen ja elokuvamusiikki hukkuu yleisön huutoihin, kunnes kohtaus on ohi. Kyseessä on amerikkalainen toimintaelokuva tai aasialainen karateleffa. Afrikkalaisia elokuvia sama yleisö näkee vain aniharvoin.
”Afrikkalaisen elokuvan ongelma ei ole enää tekniikan hallitseminen, suurin ongelma on rahoitus”, totesi malilainen elokuvaohjaaja Cheikh Omar Cissoko afrikkalaisen elokuvan festivaaleilla (Fespaco) Wagadugussa, Burkina Fason pääkaupungissa maaliskuussa. Cissoko olisi voinut jatkaa puhumalla vähintäänkin yhtä suuresta peikosta: levityksestä.
Ennen kuin afrikkalainen elokuva pääsee kotiyleisönsä arvioitavaksi, ohjaaja ja tuottaja ovat kulkeneet pitkän ja kivisen tien. Cissoko kertoo Wagadugussa ensi-iltansa saaneen elokuvansa La Genèse’in taipaleesta: ”Itse asiassa elokuvan piti valmistua jo viime vuodeksi, mutta leikkaukseen ja muuhun postproduktioon varattu Euroopan unionin rahoitus viipyi puolitoista vuotta. Kuvaukset tehtiin jo tammi-helmikuussa vuonna 1997.”
Rahoittajat ulkopuolelta
Afrikkalaisten elokuvien on yhä vaikeampi löytää rahoittajia. Paikalliset televisiot eivät investoi elokuvaan, tuotantoyhtiöt ovat harvassa ja toimivat usein vähillä varoilla. Suurin osa rahoituksesta haetaan Afrikan ulkopuolelta.
”Jotkut onnistuvat myymään elokuvansa eurooppalaisille TV-kanaville”, lisää Cissoko. Siinä missä ranskalaisia elokuvia tuotetaan keskimäärin 15 miljoonalla frangilla, afrikkalaiset ohjaajat saavat useimmiten tyytyä 59 miljoonan budjetteihin, joista suuren osan nielaisevat laboratoriokulut.
”Joudumme tuomaan filmimme Eurooppaan asti, koska Etelä-Afrikkaa lukuunottamatta Afrikassa ei ole laboratorioita”, kertoo kamerunilainen ohjaaja Bassek Ba Kobhio.
Yhteistyö Afrikan maiden välillä on usein hankalaa. ”Ohjaajat kyllä tuntevat toisensa, mutta esimerkiksi afrikkalaisista teknikoista ei ole olemassa mitään listaa”, toteaa Ba Kobhio. Vaikeat kulkuyhteydet ja viisumiasiat eivät helpota tilannetta: ”Kamerunista on helpompaa mennä Ranskaan kuin naapurimaahan Gaboniin.”
Omaa levitystä Kamerunissa
Synkästä yleisnäkymästä huolimatta samainen Bassek Ba Kobhio tarttui härkää sarvista ja perusti vuonna 1995 oman levitysorganisaation kotimaahansa Kameruniin. Ecrans Noirs -järjestön tavoitteena on tuoda mahdollisimman monta afrikkalaista elokuvaa kotiyleisön nähtäväksi.
Epäileville Ba Kobhiolla on vastaus valmiina: ”Länsi- ja Keski-Afrikassa ei ole ollut yhtään yksityistä yritystä levittää afrikkalaista elokuvaa. Afrikka on ainoa paikka maailmassa, jossa päätetään etukäteen, ettei jokin asia toimi ennen kuin sitä on edes kokeiltu.”
Järjestäytyneitä levitysyhtiöitä ei Afrikassa juuri ole, Etelä-Afrikkaa lukuunottamatta. Elokuvat saapuvat saleihin monen välikäden kautta. Useimmiten eurooppalainen ”tukkukauppias” ostaa halpaan hintaan Afrikan-levitysoikeudet alkuperäisiltä levitysyhtiöiltä ja vuokraa sitten kopioita paikallisille levittäjille. Kopiot ovat usein huonolaatuisia, ja ohjelmisto koostuu lähinnä karate- ja hindufilmeistä sekä amerikkalaisista menestyselokuvista. Afrikkalaisilla elokuvilla ei ole sijaa näillä markkinoilla.
”Me aloitimme yhdellä filmillä, vuonna 1993 Fespacon pääpalkinnon voittaneella norsunluurannikkolaisella elokuvalla Au nom Christ. Oli selvää, että normaaleissa olosuhteissa elokuva ei olisi koskaan päässyt kamerunilaisiin saleihin”, kertoo Ba Kobhio. ”Yleisö saapui runsaana paikalle ja me päätimme jatkaa.”
Toiminta on laajentunut nopeasti: ”Ensimmäiset näytökset olivat suurissa kaupungeissa, Yaoundéssa ja Doualassa. Kun saimme hankittua kannettavia projektoreita, aloitimme näytökset myös maaseudulla. Vuonna 1995 laajensimme toimintaa Gaboniin, sen jälkeen Kongoon ja Keski-Afrikkaan. Uusin projekti on Tsad. Maksamme koko alueen oikeuksista n. 10 00030 000 Ranskan frangia (9 00027 000 mk). Sen jälkeen on vielä löydettävä elokuvakopio.”
”Kopion teettäminen maksaa lähes 30 000 frangia, mikä on suunnaton summa Afrikassa. Yritämme siis aina löytää toisen käden kopioita, joita joutuu usein odottamaan kauan. Joskus niitä ei lupauksista huolimatta kuulu ollenkaan. Pyrimme esittämään vähintään kaksi elokuvaa kuukaudessa, mutta aina se ei ole mahdollista”, Ba Kobhio selittää. Joskus elokuvasta on olemassa vain yksi ainut kopio, jota ohjaaja kierrättää festivaalista ja maasta toiseen.
Elokuvateattereista televisioon
Kunnollisten salien löytäminen saattaa sekin olla kiven takana. Vuonna 1995 oli 13 miljoonan asukkaan Kamerunissa ainoastaan 26 elokuvasalia. Mutta tilanne olisi voinut olla huonompikin: samana vuonna 15 miljoonan Mosambikissa saleja oli 16. Joissakin maissa neuvostovalmisteiset projektorit kaipaisivat kipeästi olemattomia varaosia. Useimmiten omistajilla ei yksinkertaisesti ole varaa investoida huonokuntoisten salien korjaamiseen, sillä lipputulot jäävät vähäisiksi (25 markkaa pienissä kaupungeissa ja korkeintaan 820 markkaa parhaimmissa saleissa) ja verotus on kohtuuttoman raskas (3038 prosenttia eri maksuja ja veroja). Poikkeuksiakin löytyy, sillä Burkina Faso ei verota lainkaan afrikkalaisia elokuvia.
Ecrans Noirs aloittikin toimintansa kulttuurikeskusten saleista. ”Kaupallisiin saleihin pääseminen edellyttää kunnollista markkinointimateriaalia: julisteita, mainosnauhoja, pressimateriaalia. Useimmat filmit saapuvat ilman sen kummempaa aineistoa”, huokaa Ba Kobhio. Järjestö on kuitenkin onnistunut sopimaan viikoittaisen esityksen erään Yaound?n ison salin kanssa. Ba Kobhion haave olisi uskoa afrikkalaisten elokuvien esittäminen kaupallisille saleille, ”mutta se edellyttää, että afrikkalaista elokuvaa voitaisiin markkinoida kuten mitä tahansa elokuvaa.”
Toinen Ecrans Noirs’in valloitus on televisio. Kerran kuukaudessa järjestö tarjoaa afrikkalaisen elokuvaillan ja kutsuu ohjaajia esittelemään elokuviaan. Bassek Ba Kobhio naurahtaa: ”Afrikassa on aina sama ongelma. Kun on ottanut askeleen johonkin suuntaan, huomaa heti, että olisi sata muuta askelta otettavana.” Niinpä järjestö on myös koulututtanut koneenkäyttäjiä, leikkaajia ja kulttuuritoimittajia. Mitä mieltä yleisö sitten on afrikkalaisista elokuvista? Amerikkalaisten suurtuotantojen ja B-luokan ac-tion-filmien rinnalla afrikkalaisten ohjaajien teokset voivat vaikuttaa lähinnä vaikeasti sulavalta älykkötavaralta.
Todelliset populaarielokuvat ovat toistaiseksi olleet harvassa, mutta vähitellen joukosta on noussut esiin myös yleisöön meneviä komedioita ja ajankohtaisia aiheita käsitteleviä elokuvia. Hyvä esimerkki oli Fespacon tämänvuotinen voittaja, kongolaisen (ex-Zaire) Mwenze Nganguran Pi?ces d’identit? (Henkilöllisyystodistukset), tarina vanhan kongolaisen kuninkaan matkasta Belgiaan kadonneen tyttärensä jäljillä. Suurteoksesta ei liene kysymys, mutta yleisö eli koko näytöksen ajan tarinassa mukana. Elokuva sai varsinaisen palkinnon lisäksi noin 80 000 markkaa levitystukea.
Mutta oli kyseessä sitten massaelokuva tai ei, afrikkalainen yleisö on kiinnostunut maanmiestensä töistä. Kuten Bassek Ba Kobhio asian esittää: ”Afrikkalainen yleisö haluaa nähdä afrikkalaisia elokuvia. Se inhoaa niistä monia, joitakin se rakastaa, mutta kun afrikkalainen elokuva esitetään, yleisö on paikalla.”
TAINA TERVONEN