Kymmenen vuotta sitten Riitta Vartti eli vuoden Thaimaassa, tutustui maan naisliikkeeseen ja löysi uudelleen ihmisten välisen solidaarisuuden ja uskon yhteiseen toimintaan. Bambumajassa, seksikauppaa ikkunasta tarkkaillessa, syntyi myös esikoisteos Sun lapsuutes. Kirjailijan viimeisin teos sijoittuu Thaimaahan, jota kohtaan hänellä on syntynyt syvä viha-rakkaus -suhde.
Riitta Vartti odottaa aina kärsimättömänä maanantaiaamua. Rakas mies lähtee pois jaloista, hän saa rauhassa istuutua työpöytänsä, tietokoneensa ääreen. Työ on juhlaa! ”Olen työnarkomaani”, hän sanoo ja nauraa tarttuvasti päälle.
Kirjailijana häntä on luonnehdittu ”suurten ikäpolvien kuvaajaksi” ja ”naispuoliseksi Päätaloksi”. Leimat ärsyttävät häntä, mutta totta kumminkin on, että Vartti on kirjoittanut neljä paksua ja vetävää teosta – yhteensä noin 2 000 sivua – aikalaishistoriaamme. Teosten maailma alkaa lapsuudesta 1950-luvun alusta ja etenee opiskelijaelämän kuvauksen kautta työelämään asettumiseen saakka.
Viime vuonna ilmestynyt Taifuunivuosi-teos hyppää sitten suomalaismiljööstä reippaasti muualle – Filippiineille.
Kirjassa kuvataan, miten kaksi keski-ikäistyvää naista ottaa työstä sapattivapaata ja lähtee vuodeksi Filippiineille. He unelmoivat ihanasta ajasta tropiikin rannoilla, mutta ovat saada sydänhalvauksen heti Manalassa – anteeksi Manilassa, hien, melun, saasteiden, tungoksen ja köyhyyden tyrmäävässä vastaanotossa.
Todellisuudessakin Riitta Vartti oli Filippiineillä vuoden, kymmenen vuotta sitten. ”Yhdistin kaksi unelmaani. Olin pitkään haaveillut asuvani joskus tropiikissa, ja Filippiineille oli helppo saada viisumi. Sinänsä maa ei kiinnostanut minua tippaakaan. Toinen unelmani oli kirjoittaminen.”
”Jo 16-vuotiaana olin päättänyt, että minusta tulee kirjailija ja suunnittelin prosessia kauan. Monia vuosia keräilin resursseja, aikaa ja varaa; tiesin, että tekstiä tulee paljon. Enkä uskonut työn ohessa keittiönpöydällä kirjoittamiseen.”
”Kerran Balilla olin nähnyt bambumajan kuistilla miehen, joka tuulettimen alla naputti kirjoituskonetta. Hän oli varmasti kirjailija! Päätin tehdä samoin.”
Niin hän tekikin ja kirjoitti esikoisteoksensa Sun lapsuutes Mindoron saarella, palmurannikolla, bambumajassa.
”Harmittaa etten kirjoittanut saman tien kolmea seuraavaakin kirjaani siellä.” Riitta Vartin mukaan raskainta kirjoittamisessa on näet ollut sisäinen irtipääsy niistä leimoista, jotka esikoiskirjailija päälleen saa.
Työläistytön taakka
Työhuoneen ikkunat ovat etelään. Kaikilla ikkunalaudoilla on vahvoja viherkasveja. On pylvästyräkkiä, banaania, pelargoniaa, joulu- ja pääsiäiskaktusta.
Sohvan – sekin on kukikas – yläpuolella killuu taulu punaisesta mummonmökistä. Riitan kotitalo Luhangasta, Keski-Suomesta. ”Kun olin pieni, äitini oli piikana Helsingissä ja me asuimme keittiössä verhon takana alkovissa. Sitten perhe ei halunnut enää pitää meitä ja muutimme takaisin maalle ja asuimme yhdessä mummoni kanssa. Myöhemmin äitini meni Tampereelle töihin tehtaaseen ja uudestaan naimisiin, asuimme Pispalassa.”
Äiti liittyi kansandemokraattiseen liikkeeseen ja Riitta kasvoi työväenaatteeseen kuin pelargonia mökin ikkunalla. Tietyin varauksin, tosin.
”Jatkuva palkankorotustaistelu tylsine puheineen vaivasi minua. Äitikin sanoi välillä isäpuolelle että älä ole niin ahne, kun tämä aina puhui palkkataistelusta. Molemmat maailmanjärjestelmät, kapitalistinen ja sosialistinen, pyrkivät samaan elintason nostamiseen, ja minun oli vaikea löytää se laadullinen ero, joka oikeuttaisi viholliskuvat.”
Edelleenkin Vartti vaivaantuu, kun ihmiset rivi- ja omakotitaloissaan valittelevat rahan puutetta. Eihän raha ratkaise, ainakaan kun tietty perustaso on saavutettu. Hän itse sanoo elävänsä hyvin vaatimattomasti, joskin matkustaa paljon.
”Mutta matkat ovatkin minulle työtä”, hän perustelee. Lahjakas tyttö pantiin suvun ensimmäisenä oppikouluun. Sekin vähän kaihersi. Äiti oli kotoisin torpasta, ja hän, tyttö, meni noin vain oppikouluun ja sieltä yliopistoon… Valkoisen miehen taakka, huono omatunto omasta hyvinvoinnista, laskeutui rimppakinttuisen tytön harteille varhain.
”Minulla on taipumus valita aina aatteet, joista tulee huono omatunto”, Vartti sanoo. Taas hän nauraa ilkikurisesti.
Yksinäisyydestä solidaarisuusliikkeeseen
Yliopistoon ja alivuokralaisasuntojonoihin Helsinkiin hän tuli yksin. Hän luki ensin maantiedettä yliopistolla, mutta oppiaine ja koko yliopistoväki tuntuivat vierailta ja kuivilta.
”Minulla ei ollut keskiluokkaisen elämäntavan mallia eikä sosiaalisia taitoja. En tiennyt mitä elämälläni tekisin. Sekoilin. Työläiskodin ylpeys ei minua Helsingissä auttanut.”
Seuraavaksi hän yritti Ateneumissa kamerataiteen linjalla, mutta ei jaksanut sen poliittisia ja ammatillisia paineita. Hän palasi takaisin maantieteeseen, koska nyt oli mahdollista lukea myös kehitysmaantiedettä ja edetä teiniaikaisesta kehitysmaaherätyksestään – vaikka minne. Lisäksi hän löysi vastakaikua ajatusmaailmalleen kansalaisjärjestötoiminnasta, rauhan- ja solidaarisuusliikkeen suuresta yhteisestä lämmöstä. Tätä aikaa hän on eloisasti kuvannut teoksessaan Nuoruuden yliopistot.
Tietysti kirjailija muistuttaa, että päähenkilö Orvokki ei ole hän itse. ”Päähenkilö on yhteiskunta, ja Orvokki on vain prisma, jonka läpi sitä katsotaan”, hän teroittaa, mutta ei voi kieltääkään monia yhtäläisyyksiä.
Sapattivuosi tropiikissa, vuosi stressiä
Sekä kamerataiteen että kehitysmaantieteen opinnot jäivät kesken, kun Riitan piti mennä töihin toimeentulon takia. Hän päätyi markkinoimaan neuvostomatkoja, ja elintaso koheni. Myös koko yhteiskunta ympärillä vaurastui silmissä.
Samaan aikaan Neuvostoliiton tähti ja solidaarisuusliike alkoivat hiipua. Mihin niitä nousukauden Suomessa tarvittiin? Marketti oli marxilainen utopia ja täyttä totta! Hyvinvointivaltio köyhän paras ystävä. Varttikin itse mainonnan palveluksessa, turhautuneena tosin, ja jotenkin nolona. Silloin hän sen teki, repäisi itsensä irti koko jutusta ja lähti tropiikkiin työläislapsuuttaan muistelemaan, esikoiskirjaansa tekemään.
Filippiinit oli sokki. Pohjoismainen hyvinvointikupla poksahti. Tietoisessa Riitassakin orastanut eurosentrinen omahyväisyys särkyi kehitysmaan todellisuuteen. Köyhyys ja imperialismi, sota ja luokkaerot, kidutukset, naisten sorto, saasteet eivät olleet kadonneet maailmasta minnekään.
Kun kirjailija kurkisti päätteensä yli bambumajasta ulos, hiekalla maleksi isoja sortsituristeja puolta pienempien baarista vuokrattujen tyttöjen kanssa. Seksikauppa oli käynnissä syrjäkylissäkin. Mutta se oli myös toivon vuosi. Filippiineillä hän kohtasi taas lujan uskon joukkovoimaan ja taisteluun. Sitä johtivat kauniit, rohkeat ja tehokkaat feministinaiset ja iloiset nunnat lukemattomien kansalaisjärjestöjen johdossa.