”Pakolaiselle kelpaisivat sinun huolesi”, viestittää seinällä oleva YK:n pakolaisavun juliste. Kaksinkertaiset pakolaiset, angolalainen Josephine Zhaa ja sambialainen Teddy Singoy kertovat omistaan.
Tuuli tonkii slummikorttelin etovia roskatunkioita. Hökkelimajojen kulmilla irvistelevät ruostuneet, mistä lie kulkeutuneet statussymbolit: ikuista aikaansa elävät, liekkien kauan sitten lipomat autojen luurangot. Yhteen niistä on naapurin rouva istuttanut moottorin tilalle vaaleansinisiä kukkia.
Kuljemme vasten aamua Angolan pakolaisten korttelissa Kanyamassa, yhdessä lukuisista Sambian pääkaupungin Lusakan ”shanty compoundeista – hökkelikortteleista”. Sanotaan, että liian monet angolalaiset saapuvat tänne yksin.
Kortteliklinikan merensiniseksi maalatussa peräkammarissa on onneksi rauhoittavan siistiä, hämärää ja hiljaista. Menneistä puhuva Josephine, 32, kaivaa lompakostaan vuosien takaisen rutistuneen maksumääräyksen. Erään muistoista. ”Ajatella, ne maksoivat sihteerille 900 dollaria kuukaudessa.”
”Niin, Luandassa. Hyviä olivat ajat. Minulla kävi paljon asiakkaita. Pidin yksityisvastaanottoa”, huokaa aviomies, sambialainen lääkäri Teddy, 34, ja muistelee MPLA:n 1991 voittamien vaalien jälkeistä aikaa. Vaimo Josephinen piti tuolloin kiireisen onnellisena YK:n vaalitarkkailuryhmän sihteerin työ.
”Jumalalla on minulle tarkoitus”
Josephine on pakolainen toistamiseen. Hän kertoo 1980-luvun alusta, jolloin hän pakeni ensimmäisen kerran Angolasta äitinsä kanssa Sambiaan. Isä jäi viljelemään maata etelään, sisko sedän luokse Luandaan.
Josephine tietää, että sodan puhjetessa on lähdettävä heti ja eri suuntiin. Jos käy onni, tavataan ehkä Namibiassa tai jossain. Kokonaisia angolalaisia perheitä tuskin on enää olemassa. Sota on jatkunut liian kauan.
Josephine kaipaa hetkiä isän, äidin ja siskon seurassa. Hän hämmästelee vieläkin, että pääsi karkuun. ”Kaiken sen jälkeen olen hengissä. Siksi sanonkin nyt, että jumalalla on minulle tarkoitus”, kuiskaa hän.
”Minun kohtaamiseni ja naimisiin meno”, lohkaisee miehisen itsekkäästi, mutta sangen ylpeänä Josephinen vuonna 1990 alttarille taluttanut Teddy. ”Niin, ja viedä sinut takaisin Luandaan – kotiin”, napsauttaa Josephine hellästi takaisin. He vakuuttavat palaavansa heti, kun sota loppuu. ”Että joutuukin elämään tällä tavalla epätietoisuudessa: onko isä elossa, entä sisko ja sukulaiset. Sitä vaan itkee loputonta itkua. Näenkö koskaan heitä. Se masentaa, mutta on vain tartuttava päivän töihin ja unohtaa”, sanoo Josephine, joka auttaa miestään pikkuruisella Teddy’s Medical Clinicilla.
Niiden puolella, niitä vastaan
Oli jännittävä, mutta pelonsekainen päivä, kun Josephin ja Teddy nousivat angolalaisia pakolaisia pullistelevaan lentokoneeseen Lusakan lentokentällä vuonna 1992. Kotiuttamisohjelmaan kuuluvien päämäärä oli kirkas: Koti Angolassa. Pysyvästi.
Avioparille on kehittynyt erikoinen tapa puhua noista ajoista, ja on vaikea saada tolkkua kummasta sotaa käyvästä osapuolesta on kulloinkin kysymys. ”Luandassa piti aina varoen sanoa, kenen puolelle kuului ja mitä ajatteli.”
Teddy ja Josephine taipuivat MPLA:n kannattajiksi. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa, kaikki Luandassa olivat MPLA:n puolella. ”Sillä tavalla säilyimme hengissä.” Heidät pelasti myös se, ettei Josephine raottanut menneisyyden verhoa. Eivät muutkaan paljastaneet nimiä. ”Jos ne olisivat jäljittäneet isäni. Saaneet vaikkapa tietoonsa hänen kuuluvan UNITAn joukkoihin. Silloin ne olisivat tulleet ja tappaneet.”
Kun jo alkuun omaksui ”huolehdi vain omista asioistasi” -asenteen, oli elämä aluksi auvoista. Rahaa ja ruokaa melkein runsaudensarvesta kaataen. Käytiin jopa baareissa hurvittelemassa. Josephine muistaa tuosta lyhyestä ajasta ilon: ”kaikki olivat vapaita”.
Takaisin maanpakoon
Tilanne muuttui nopeasti. Pian Teddyn vastaanotolle ei tullut kukaan, ja Josephinekin tottui bussimatkoillaan katselemaan silmiin kuolemaa: pääkalloja, jotka pilkottivat tienpientareiden tuhkasta. Väkivallasta tuli Luandassa yhä tiiviimpi osa arkea. Poliiseilla ei ollut aikaa pidättää varkaita, heidät yksinkertaisesti poltettiin siihen paikkaan. Tiesuluilla ihmisiä ammuttiin.
Perhe pysytteli esikoisensa kanssa sisällä viikkokausia ilman ruokaa. Ulkona ei voinut kävellä sataa metriäkään, sillä ihmisiä tapettiin kuin kärpäsiä. Teddy ja Josephine menettivät monta ystäväänsä.
Ei auttanut muu kuin hyväksyä naapureiden tarjoamat aseet. Pieni sukulaispoikakin sai omansa. ”Meitä opastettiin ampumaan heti, jos emme tienneet kuka ulko-ovelle koputti.” Kirkossakaan ei voinut rukoilla turvassa. ”Ne sanoivat, ettemme olleet kirkossa jumalan vaan politiikan asialla. Ja ampuivat.”
Yksi väkivallan vuosi Angolassa oli sotaan tottumattomalle perheelle kestämätön: oli aika lähteä. YK:ssa työskentelevä brasilialainen ystävä auttoi perheen marraskuussa 1993 Pretorian-koneeseen. He tiesivät olevansa etuoikeutettuja lähtiessään matkaan vain päällysvaatteet yllään.
Jospa arpajaisonni potkaisi
Eniten Teddyä huolestuttavat Angolan sodassa väkivaltaan kadonneet sukupolvet: nuoret, jotka eivät edes tiedä millaista on rauha. Teddy muistaa kuvailleensa sitä pienille angolalaispojille, jotka kantoivat itsensä kokoista asetta.
”Lapset ja nuoret eivät tiedä mitään muuta kuin sen paikan, jossa taistelevat. He eivät ole koskaan käyneet kouluja. Kukaan ei ole opettanut heille, missä on Suomi, missä Malawi.”
”He osaavat ainoastaan ampua. He asuvat kaduilla ja ovat valmiustilassa sotaan. He ovat oppineet ratkomaan mitättömätkin riidat tappamalla.” Teddy kysyykin, miten nämä ammatti-, luku- ja kirjoitustaidottomat nuoret pärjäisivät rauhan aikana maassa, jossa on 815 miljoonaa miinaa.
Josephinella ja Teddyllä on kaksi poikaa. Teddy ottaa potilaita köyhiltä kujilta vastaanotolleen 1,50 markan maksulla. Hän säästää rahaa poikiensa koulutukseen ja Vihreän kortin arvontaan.
”Haluan viedä perheeni paikkaan, jossa he ovat onnellisia. Jos se ei ole Angola, niin sitten Australia, Yhdysvallat tai Kanada”, hän uskoo. Saattaessaan minua kohti kaupunkia hän kertoo, ettei onni tälläkään kertaa arpajaisissa potkaissut: työ- ja oleskeluluvan takaava green card Yhdysvaltoihin jäi saamatta.
”En luovuta. Säästän jo seuraavalle kierrokselle. Se on 300 markkaa.” Elämän valttikortin väri on Teddylle vihreä.