Onko fast food vain lisäaineilla kyllästettyä, teolliselta maistuvaa roskaruokaa? Kansallinen perinneruokakin voi olla pikaruokaa. Kotoperäiset sapuskat piaposta sadzaan panevat vielä paikoin hanttiin muualta tuoduille pikaruokakonsepteille.
Nopea ateria, pikaruoka, kuuluu kaupunkilaiseen kiireiseen elämäntapaan. Se nautitaan lounasaikaan kotona, työpaikalla tai ulkona. Huikopalaksi käy voileipä tai nakkikioskin spesiaalit. Nälän tunteen vievää nopeaa, edullista ja yksinkertaista ruokaa myydään kautta maailman kadunvarsien arkisissa kojuissa ja kansainvälisten ketjujen hampurilaissaleissa. Jälkimmäiset ovat tehneet pikaruokailusta miljardiluokan bisneksen.
Pikaruokaa on nykyisin lähes mahdoton välttää ja sen tuomasta helpotuksesta arkipäivään ollaan tyytyväisiä. Se on yleistynyt sitä mukaa kun ihmisillä on vähemmän aikaa ruuanlaittoon ansiotyön, yksilöityneen ajankäytön ja muiden intressien myötä. Eikä nykyisten kasvavien sinkkupolvien tarvitse enää vain paistella munia ja keittää nakkeja.
Pikaruokaan liitetään yleensä kuitenkin myös kielteisiä mielleyhtymiä, ja sen syömisestä voi tulla huono omatuntokin. Ketjuravintoloiden annokset ja kauppojen valmisruuat sisältävät usein lisäaineita ja ylimääräisiä kaloreita sekä maistuvat teolliselta. Tuotteiden valmistuksessa ja myyntiprosessissa haaskataan luonnonvaroja, kasvatetaan jätekasoja (vrt. roskaruoka) eikä edistetä kestävää kehitystä. Fast foodin on katsottu tuhoavan kansallisia ruokaperinteitä ja -kulttuuria.
Onko tässä koko totuus? Lähdimme tutkimaan millaista pikaruokaa tarjotaan mielivaltaisesti valitulla pituuspiirillä. Yllätyimme iloisesti huomatessamme kotoperäisten, nopeasti valmistettavien ruokien panevan vielä hanttiin kansainväliselle pikaruokateollisuudelle ja muualta tuoduille ruokalajeille.
Piapoa pöytään
30. pituuspiiri halkaisee Suomen maan itäosissa. Siitä siirryttäessä muutama sata kilometriä länteen löydetään varsinaissuomalainen asuinalue, joka on iät ja ajat toiminut Suomen vilja-aittana. Perussuomalaisen ruokavalioon on etenkin entisaikoina kuulunut reilusti viljatuotteita sisältävä ruoka: leivät, puurot ja jauhoruuat. Arvostus Jumalan viljaa kohtaan sisältää vankkoja perinteisiä arvoja sinällään, mutta oli myös hengissäsäilymisen ehto. Sata vuotta sitten köyhän maalaistalouden ruokapöydässä saattoi olla vain puuroa ja kurria eli rasvatonta maitoa.
Pitkät perinteet omaa myös talkkuna. Se on talkkunajauhosta, piimästä tai viilistä ja sokerista sekoitettu kylmä ja nopea ruoka, jota Varsinais-Suomen sydänalueella, loimaalainen Marja-Leena kertoo syöneensä aina varsinkin kesäkuumalla. Viileä talkkuna, eli loimaalaisittain piapo, maistuu parhaimmalta juuri lämpimällä säällä. Lapsena kaikki söivät kesällä piapoa. Marja-Leena muistaa, kuinka lapsuudessa isoäiti teki itse piimänkin hapattamalla maidon piimänsiemenen kanssa. Piapojauhot ostettiin usein suoraan paikallisilta maatiloilta; sota-ajan jälkeen jauhoja kun ei vähään aikaan kaupasta saanutkaan.
Piapojauhot eli talkkunajauhot tehdään riihisavustetusta kaurasta ja usein jauhot maustetaan hieman suolalla. Piapojauhoihin saatetaan lisätä myös kuivattuja herneitä jauhamisvaiheessa, ohraa ja ruistakin on kuultu käytettävän.
Piapon sekoittaminen on kullekin tottuneelle piaponsyöjälle ”oman maun mukaan” -periaatteella tapahtuva nopea ruuanvalmistushetki. Toiset haluavat sekoittaa jauhot ja sokerin nimenomaan piimään, toiset vannovat viilin nimeen. Marja-Leena syö piaponsa juuri viilin kera levittäen sokerin ja jauhot kerroksittain viilin pinnalle aina uudelleen sitä mukaa kun hän syö. Sokerin määrässä on tietysti kullakin omat mieltymyksensä. Piapon konsistenssi vaihtelee myös erilaisten ruokailijoiden kupista toiseen. Yksi mielii tasaista, hyvinvatkattua piapoa, toinen kokkareisempaa ja karskimpaa.
Joskus kuulee ihmisten puhuvan ”pöperöstä” heidän tarkoittaessaan arkisesti jotain tavallista ruokalajia. Varsinais-Suomessa pöperö tarkoittaa kuitenkin talkkunajauhoista ja marjoista, kuten puolukoista tai mustikoista, ja sokerista sekoitettua seosta, jota nautitaan marja-aikaan välipalaksi tai jälkiruuaksi. Piapoakin syödään välipalaksi ja myös varsinaiseksi ruuaksi etenkin lounasaikaan, kun ei ole paljon aikaa valmistaa mitään monimutkaisempaa. Loimaalaiset muistavat aikoinaan erään kauppalalaisen Kyllin huutaneen työmiesten joukosta omaansa, Veikkoa, kiiruhtamaan lounastunnille. Ruokakin jäähtyisi pian. Veikko siihen tokaisi: ”Ei se piapo mihinkää jäähry.”
Piapon suosio ei ole hiipumassa. Kun Marja-Leenalta kysyy, syödäänkö piapoa sitten nykyäänkin, hän myöntää loimaalaisittain: ”No, kuissi.”
Piapo (talkkuna) (yhdelle)
Kaada piimä syvälle lautaselle ja lusikoi päälle 23 ruokalusikallista talkkunajauhoja ja sokeria maun mukaan (n. 1 rkl). Sekoita ainekset kevyesti yhteen ja nauti talkkuna heti.
Piirakka pitää pintansa Venäjällä
Kansainväliset hampurilais- ja pizzaketjut kerskuvat Venäjän uusilla, laajenevilla pikaruokamarkkinoilla. Nuoret varsinkin ovat persoja haukkaamaan hampurilaista, mutta paikalliset, omaan ruokaperinteeseen pohjautuvat ruokalat ovat myös varsin suosittuja venäläisten pikaruokabisneksessä. Moskovan maanalaisen asemilla toimivan Metro-pikaruokapaikan valikoima pohjautuu perivenäläisiin huikopaloihin. Sen kuuluisat kotona paistetun makuiset piirakat kutsuvat monia nälkäisiä matkailijoita pysähtymään piirakalle ja miksei lasilliselle vodkaakin. Siitä ovat mäkkärit kaukana.
Rakennustyöläiset ottavat yleensä lounassapuskat mukaan kotoa lähtiessään, jollei työpaikalla ole järjestetty yhteistä ruokailua. Evääksi laitetaan esimerkiksi keitettyjä kananmunia ja sipulilla ja läskillä päällystettyjä leipiä, sanoo Suomessa asuva pietarilainen Ludmila.
Kaupunkien kahviloissa nälkä taittuu teen ja piirakoiden voimalla. Voitaikinaiset piirakat täytetään tyypillisesti riisillä, kananmunalla ja lihalla. Tuoreet tomusokerilla kuorrutetut rinkelimunkit, pyshkat, ovat nopea apu makeannälkään. Myös makeita hillo- ja rahkapiirakoita myydään kahviloiden vitriineissä. Palan painikkeeksi maistuu kiinalainen tai srilankalainen tee, joka pitää edelleen pintansa kuumien juomien osalta. ”Niin, vaikka onhan Pietarissa juotu kahvia kauniissa kahviloissa jo 1700-luvulla”, Ludmila toteaa.
Ludmila kertoo kaipaavansa venäläistä rahkaa, jota Venäjällä saa kaupasta ostaa isosta puisesta tynnyristä haluamansa määrän. Rahka maustetaan kotona sokerilla ja nautitaan usein sellaisenaan aamiaiseksi tai välipalaksi. Tuore rahka on aivan erilaista kuin purkitettu vastaava, sanoo Ludmila. Hän on rahkanhimoonsa itsekin valmistanut sitä punaisesta maidosta ja piimästä Suomessa asuessaan. Rahkanteon sivutuloksena jäävästä herasta valmistetaan kesäkuumalla kylmä okroshka-keitto.