Iranin lähihistoria on murhenäytelmä. Toisen maailmansodan jälkeen kansa taisteli uudistusten puolesta öljyteollisuuden kansallistamisen nimissä – todellisuudessa kyse ei ollut pelkästään öljystä, vaan taistelusta demokraattisen valtion synnyttämiseksi. Vuoden 1953 taisteluissa kansanomainen pääministeri Muhammad Mussadeghin kaatui ja kansa jäi häviölle. Seurasi 30 diktatuurin vuotta. Muhammad Reza Pahlavi hallitsi maata rautaisilla nyrkeillä ja CIA:n kouluttaman suojelupoliisin, SAVAKin avustuksella.

Jännitys oli ilmassa jo vuonna 1971, kun shaahi Pahlavi oli tehnyt parhaansa vaikuttaakseen maailman johtajista koostuviin vieraisiinsa ja järjestänyt 100 miljoonan dollarin juhlat Persian valtakunnan 2500. vuosipäivän kunniaksi. Juhla-alue oli eristetty piikkilangalla, ja erikoisjoukot pitivät uteliaat loitolla – kansalla ei ollut mitään asiaa juhlapaikalle.

Teheranin yliopistokin oli suljettu protestien estämiseksi. Juuri sama yliopisto oli seitsemän vuotta myöhemmin yksi mielenosoitusten merkittävimpiä keskuksia. Päivä toisensa jälkeen kymmenet tuhannet ihmiset marssivat kaduilla. Mielenosoittajien ampuminen vain lisäsi heidän määräänsä, eikä poikkeustilajulistuksia kunnioitettu.

Ajatolla Ruhollah Khomeini, joka oli elännyt 15 vuotta shaahin karkottamana ulkomailla, johti mielenosoituksia Ranskasta käsin. Hänen puheitaan monistettiin kasettinauhoille tai lehtisille ja jaettiin salaa väkijoukkojen keskellä. Hän ei tyytynyt vähempään kuin shaahin lähtöön. Kun hän kehotti armeijaa jättämään varuskunnat, suurin osa totteli.

Kun mielenosoittajat tammikuun 29. päivänä 1979 täyttivät Teheranin kadut jälleen kerran poikkeustilasta huolimatta, kierteli taivaalla sininen Boeing 727 -kone. Jos protestoijat olisivat katsoneet ylös, olisivat he nähneet kuinka kone aikansa kaarreltuaan suuntasi länteen. Tuota konetta ohjasi itse shaahi. Hän katseli pääkaupunkiaan viimeistä kertaa. Virallisesti shaahin ilmoitettiin lähtevän lomalle, mutta kaikki tiesivät hänen lähteneen matkalle ilman paluuta.

Vain parin viikon kuluttua Khomeinin kone laskeutui Mehrabadin lentokentälle. Sillä välin vallankumoukselle uskolliset ilmavoimat ja aseistautuneet ihmiset olivat kukistaneet kuninkaallisen kaartin erikoisjoukkueet kahdessa päivässä, ja poliisiasemien porteilla riippuivat valkoiset liput sekä Khomeinin kuva. Kansa haaveili utopiasta.

Huhtikuussa 1979 maassa järjestettiin kansanäänestys, jolloin ihmisten piti päättää haluavatko he islamilaisen tasavallan vai eivät. Muita vaihtoehtoja ei esitetty, ja suuri enemmistö vastasi kyllä. Pian muut poliittiset ryhmät kiellettiin ja heidän julkaisunsa lakkautettiin. Sananvapauden puutteessa jotkut aloittivat aseellisen taistelun uutta järjestelmää vastaan. Vallankumouksessa kuolleet tuhannet ihmiset olivat vielä tuoreessa muistissa, kun tappaminen alkoi uudestaan.

Sota vei toivon

Utopistiset unelmat haihtuivat unohdukseen kun Saddam Husseinin armeija tunkeutui Länsi-Iraniin syyskuun 5. päivänä 1980. Alkoi sota joka kesti kaksi kertaa pitempään kuin toinen maailmansota. Miljoonan ihmisen arvioidaan kaatuneen molemmilta puolilta, ja loukkaantuneita on kaksinverroin. Iranissa on vain harvoja perheitä, joiden jäseniä ei olisi kaatunut tai loukkaantunut sodassa. Khomeini kuoli 89-vuotiaana, vain vuosi sodan loppumisen jälkeen. Ennen kuolemaansa hän nimitti itse seuraajakseen Ajatolla Khamenein.

Kansan odotukset talouden kohentumisesta ja demokratian lisääntymisestä sodan jälkeen olivat kuitenkin turhia. Sodasta vapautunut lojaali voima organisoitui pian johdon puolelle. Uskonnollisia pukeutumisrajoituksia ja käyttäytymissääntöjä sovellettiin väkipakolla, ja sananvapautta rajoitettiin entisestään. Kansalla ei ollut keinoja osoittaa mieltään.

Kun Rafsanjanin kaksi presidenttikautta olivat ohi, uskonnollinen johtaja ja vanhoilliset voimat tekivät selväksi, että heidän suosimansa ehdokas on eduskunnan puhemiehenä toiminut Nategh Nuri. Suuremman virheen he tekivät arvostellessaan vapaamielisen Khatamin päästämistä edes ehdokkaaksi. Tämä riitti vihjeeksi kansalle; Khatami voitti vaalit ylivoimaisesti.

Koska eduskunta on vielä vanhoillisten käsissä, Khatami ei ole voinut täyttää suurinta osaa lupauksistaan. Hänen kahden vuoden presidenttivaltansa aikana on kuitenkin tapahtunut muutoksia. Kansan pukeutumista kaduilla vartioineen poliisiyksikön toiminta lopetettiin ja sananvapautta lisättiin. Useita lehtiä syntyi, ja johtajien toimintaa alettiin kritisoida avoimesti.

Oikeuslaitos, poliisivoimat ja suojelupoliisi ovat kuitenkin edelleen vanhoillisten käsissä, ja jokaista muutosta kohti avoimuutta on vastustettu. Huomatessaan kansan jatkuvan tarkkailun vanhoilliset keksivät ns. painoryhmät, siviiliasussa liikkuvat joukot, jotka hyökkäävät jokaiseen vapaamielisten mielenosoitukseen kepeillä ja veitsillä aseistautuneina. Poliisivoimat vain katselevat.

Tämän lisäksi alkoivat toisinajattelijoiden sarjamurhat. Kun 140 kirjailijaa allekirjoitti pari vuotta sitten sananvapausjulistuksen, heidän nimilistastaan tuli myös murhalista. Kansa epäili suojelupoliisia murhaajaksi jo alusta asti, mutta Kansallisrintaman johtajan Dariush Foruharin ja hänen vaimonsa murha sai jo lehdistönkin sanomaan epäilynsä ääneen. Khatami lupasi, että murhaajia rangaistaan, ja pian muutamia turvallisuusjoukkojen korkea-arvoisia jäseniä pidätettiinkin murhien yhteydessä. Heidän johtajansa kuitenkin kuoli vankilassa hämärissä olosuhteissa. Viranomaiset ilmoittivat kuoleman syyksi itsemurhan.

Huivit valuvat jo alemmaksi

Khatamin kauden muutokset olivat väistämättömiä. Toivottomuus, taloudelliset paineet, ja vapauden puute kiusasivat kansaa melkoisesti. Iranin valuutan arvo dollariin nähden on heikentynyt alle sadasosaan vallankumouksen jälkeen, ja pahimmilla alueilla työttömyysprosentti on viisikymmentä. Teheranin vapaamielisen pormestarin oikeudenkäynti oli yksi monista valtataisteluista vanhoillisten ja vapaamielisten välillä. Tämä valtataistelu ilmenee usein lehtien lakkauttamisen ja päätoimittajien vangitsemisen muodossa.

Ironista kyllä, monet sananvapautta kaipaavat päätoimittajat kuuluivat itse papistoon. Yksi heistä on Salam -lehden päätoimittaja Musavi Khoeiniha. Hän julkaisi salaisen kirjeen, jonka vankilassa ”itsemurhan” tehnyt turvallisuuspoliisin apulaisjohtaja oli kirjoittanut itselleen hengelliselle johtajalle, Khameneille. Tuossa kirjeessä apulaisjohtaja selitti strategiansa sananvapauden sammuttamiseksi ja kirjailijoiden painostamiseksi. Kirje leimattiin väärennökseksi ja Khoeiniha tuomittiin.

Juuri Salamin ja yliopistolehtien lakkauttamiset sekä niiden päätoimittajien pidätykset aiheuttivat heinäkuussa puhjenneet mielenosoitukset. Tällä kertaa painoryhmät ja turvallisuuspoliisit ryntäsivät yhdessä opiskelijoiden asuntolaan mielenosoitusta seuraavana aamuna kello kuuden maissa.

Hyökkäyksessä kuoli epävirallisen tietojen mukaan kuusi opiskelijaa ja useita loukkaantui. Ruumiit ja loukkaantuneet hävisivät. Tämä aiheutti lisää mielenosoituksia, jotka kestivät kuusi päivää ja muuttuivat lopulta mellakaksi. Viimein itse Khatami pyysi mielenosoitusten lopettamista; ne eivät enää palvelleet ketään, ja valtio järjesti vastamielenosoituksia. Iranin muutosten huomaaminenei ole vaikeaa parin vuoden välein maassa vierailevalle kirjailijalle. Partojen häviäminen viranomaisten ja valtion virkamiesten kasvoilta kertoo paljon sille, joka tietää niiden merkityksen. Huivien valuminen alemmas ja meikkien ilmestyminen naisten kasvoille ovat jo kaikille selviä merkkejä. Vaikka sananvapaus Iranissa on edelleen taistelun aihe, ei sitä toisaalta ole vielä koskaan Iranin historian aikana ollut näin paljon. Kansa on huomannut sen merkityksen ensimmäisenä askeleena demokratiaan ja vapauteen.

ALEXIS KOUROS