El Salvadorin rauhanprosessi nosti maan journalismin arvostusta ja laatua.
Median roolia ei juuri pohdittu, kun El Salvadorin sodan ratkaisua hiottiin 1990-luvun alussa. Tiedotusvälineet ovat kuitenkin hyötyneet kansallisesta sovinnosta ehkä enemmän kuin yksikään toinen kansallinen instituutio.
Keski-Amerikassa mediajulkisuuden arvostus on viime vuosina noussut lähelle katolisen kirkon suosiota. Muutos on huikea, sillä vielä 1980-luvulla valtaosa kannaksen tiedotusvälineistä toimi kansalaisille etäisinä psykologisen sodankäynnin välineinä.
Suvaitsevaisuuteen totutteleva yhteiskunta on avautumassa julkiselle keskustelulle vanhojen propagandakoneistojen purkautuessa. Mediaväki on vihdoin vapautunut hoitamaan työtään eikä toimittajia enää löydetä katuojasta silvottuina kuten aikaisemmin.
Media otti kantaa ja pyrki muutokseen
Keskiamerikkalainen journalismi on 1990-luvulla uudistunut historiallisella tavalla. Uutisesta on tullut entistä vahvempi myyntiartikkeli. Samalla tiedonvälityksestä on tullut entistä ammattitaitoisempaa. Kriittisten journalistien nuori sukupolvi pyrkii kansalaisten puolesta tiedon lähteille ja vallan kamareihin.
Sisällissotien jälkeen toimitta-jien itsearvostus on noussut niin Nicaraguassa, Guatemalassa kuin El Salvadorissakin. Vaikka tiedotusvälineiden rooli kannaksen rauhanprosesseissa ei kuitenkaan ole ollut ristiriidaton, silti ainakin salvadorilaiset uskovat, että maan siirtymäkaudesta eniten hyötynyt kansallinen instituutio on nimenomaan media.
Eliitti ei enää yksin pysty sanelemaan journalismin sisältöjä. Melkoinen joukko salvadorilaisia toimittajia sukkuloi entistä rohkeammin yhteiskunnan eri kerroksissa. Toimittajat raportoivat nykyisin niin kadunmiehen arjesta kuin sikariportaan korruptiostakin. Rauhankulttuurin voimistumista kuvastaa myös se, että eliitin etuja puolustava oikeistolehdistökin ruotii maan armeijan sodanaikaisia ihmisoikeusrikoksia.
Nyt sekä journalistien että kansalaisten mielestä tiedotusvälineiden tärkein tehtävä on valvoa julkista vallankäyttöä. Taloudellisesti ja poliittisesti jakautuneessa yhteiskunnassa median kykyä moniarvoiseen tiedonvälitykseen rajoittavat edelleen monet seikat: itsesensuuri ja erilaiset ”hyvä veli”-verkostot sitovat toimittajia yhä salailuun taipuvaisiin viranomaisiin.
Erilaisiin määritelmiin rauhankulttuurista sisältyy ajatus demokraattisten periaatteiden ja menettelytapojen vahvistumisesta yhteiskunnassa. Tämän ajattelun pohjalta myös journalismin tulisi palvella rauhanprosessille asetettuja tavoitteita. Media ei kuitenkaan automaattisesti tue yhteiskunnan siirtymistä sodasta rauhaan.
Muutamien salvadorilaisten tutkijoiden mukaan valtaosa maan tiedotusvälineistä otti kuitenkin pelottomasti vastuuta maan siirtymäkaudesta, joka käynnistyi tammikuussa 1992. Media ei vain avannut tilaa julkiselle keskustelulle, vaan pyrki julkisuuden kautta saamaan aikaan selkeitä muutoksia yhteiskunnassa.
Kaupallinen radio ja televisio olivat tässä prosessissa edelläkävijöitä. El Salvadorissa sähköinen media loi ilmapiirin, joka lopulta johti rauhansopimuksen allekirjoittamiseen. Valtalehdistö sen sijaan investoi journalistiseen osaamiseen ja huipputeknologiaan vasta myöhemmin.
Kun journalismi innostui rauhan tiestä, se vakuutti yleisönsä nopeasti. Sodan jälkeen salvadorilaisessa mediakulttuurissa on eletty kiivasta, ristiriitojen täyttämää murroskautta.
Rauhansopimus historiallinen käännekohta
Verinen sisällissota nosti pikkuruisen El Salvadorin maailman tietoisuuteen 1980-luvun alussa. Lännessä koko Keski-Amerikkaa tuolloin laajalti koetellut kriisi uutisoitiin pitkälti vain osana suurvaltojen välistä ideologista kädenvääntöä. Kylmän sodan paineessa Yhdysvaltain hallitus ei epäröinyt kytkeä kannaksen sisäsyntyisiä ongelmia idän ja lännen vastakkainasetteluun.
El Salvadorista tuli etenkin presidentti Reaganille ehdoton rajapyykki, johon ”Kuuban ja Neuvostoliiton valloitusretki” läntisellä pallonpuoliskolla piti saada pysähtymään. Sisällisodassa ottivat yhteen paitsi jyrkästi kahtiajakautuneen kansakunnan vastakkaiset intressit, myös kaksi radikaalisti erilaista ja toisensa poissulkevaa poliittista projektia.
Sodan sytykkeinä olivat ennen kaikkea keskittynyt maanomistus, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus sekä yhteiskunnan voimakas militarisoituminen. Jo 1930-luvulla nähtiin silloisen sotilashallituksen kaatuessa, kuinka harvainvaltaan takertunut eliitinosa piti asevoimien tuella vallan tiukasti käsissään tuhoten siten mahdollisuuden järjestelmän uudistamiseen.
Sodan päättyminen neuvotteluteitse tammikuussa 1992 oli maan itsenäisyyden ajan merkittävin käännekohta. Siirtyminen rauhaan ei tarkoittanut paluuta konfliktia edeltäneeseen yhteiskuntajärjestykseen.
YK:n valvomassa neuvotteluprosessissa maan hallitus ja sissirintama Frente Farabundo Martí de Liberación Nacional (FMLN) sopivat muun muassa asevoimien leikkauksista, armeijan siirtämisestä siviilivalvontaan sekä oikeus- ja vaalijärjestelmän uudistamisesta. Samalla vasemmisto tunnustettiin virallisesti yhdeksi ideologiseksi vaihtoehdoksi. Sissirintamasta tuli poliittinen puolue ja se osallistui ensimmäistä kertaa vaaleihin v. 1994.
Sodan osapuolet julistivat rauhansopimuksessa sitoutuvansa sellaiseen ”julkiseen kampanjaan, joka vahvistaa salvadorilaisen yhteiskunnan yhdistymistä ja sovintoa”. Samalla ne lupasivat ”pidättäytyä kaikesta propagandasta, joka rikkoo rauhansopimuksen henkeä ja pyrkimystä jännityksen lieventämiseen”. Median tehtäviä rauhanprosessissa ei pohdittu tämän enempää.
Rauhansopimus mursi kuitenkin autoritäärisen julkisuusjärjestelmän ytimen, kun oikeusvaltion rakentaminen ja yhteiskunnan demokratisoiminen asetettiin siirtymäkauden päätavoitteiksi. Samalla kumottiin armeijan oikeus säädellä ja sensuroida toimittajien työtä.
Tiedotusvälineet saivat näin uuden legitimiteetin ja mahdollisuuden harjoittaa entistä moniäänisempää journalismia.