Argentiinalaissyntyinen Jaime Potenze on huolissaan maahanmuuttajien kohtelusta Suomessa ja rasististen ilmiöiden kasvusta. Maahanmuuttajien ongelma on kaksijakoinen: toisaalta heidän pitäisi integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan ja toisaalta säilyttää oma identiteettinsä.
Kun taloustieteen lisensiaatti Jaime Potenze muutti 20 vuotta sitten Argentiinasta Suomeen, joulupukit olivat juuri palaamassa koipussiin ja maa siirtymässä ostoriemun jälkeiseen kaamokseen. Kylmässä pimeydessä oli helppo havaita, miksi tango soi täällä mollivoittoisemmin kuin aavan meren tuolla puolen pampalla.
Jaime ei tullut tangolaulajaksi, vaan hän elätteli toiveita elättää itsensä koulutustaan vastaavalla työllä. Satojen hakemusten jälkeen ruotsalaiset tarjosivat hänelle mahdollisuutta siirtyä Mosambikiin. Mutta kun vaimo oli raskaana, hän päätti jäädä Suomeen. Henkensä pitimiksi hän opetti espanjaa pienissä kielikouluissa, soitti kitaraa ravintoloissa, esiintyi radiossa ja näytteli vaatimattomia sivuosia elokuvissa. Hassut ulkomaalaiset olivat omiaan viihteen puolella.
”Suomi oli silloin paljon suljetumpi kuin nyt. Täällä on elelty vuosisatoja omissa oloissaan ja kansainvälisyys kosketti maata ennen nykyhetkeä ehkä Venäjän vallan aikana. Kulttuurishokki ei latinalaisesta Amerikasta tulevalle ole kuitenkaan niin suuri kuin jostakin Keski-Aasian maasta tulevalle.”
”Argentiinassa oli jossakin vaiheessa yli puolet väestöstä siirtolaisia ja se on ollut meille rikkaus. Meillä oli luonnollista olla ulkomaalainen ja meille oli alusta lähtien selvä, että maailma on paikka, jossa voi liikkua. Buenos Aires on kansainvälisin kaupunkimme, mutta monet maahanmuuttajat jatkavat sieltä kauemmas syrjäseuduille.”
Jaimen muuttaessa Suomessa oli jo Chilen pakolaisten yhteisö ja sieltä Jaimekin löysi ystäviä. Diktatuurit olivat olleet Argentiinankin vitsauksena, mutta ei Jaime synnyinmaastaan pakolaisena joutunut lähtemään, vaikka hän jo koulussa oli toiminut koulun lehden toimittajana ja oli opiskeluaikanaan opiskelijajärjestön pääsihteerinä. Yhteiskunnallinen aktiivisuus on ollut hänelle myötäsyntyistä ja hän sanookin, että aktiivisuudesta luopuminen on hänelle yhtä vaikeaa kuin tupakoinnin lopettaminen.
Suomessakin hän alkoi puuhata järjestöä, joka olisi toiminnaltaan laajempi kuin pelkkä solidaarisuusseura. Siitä syntyi Latinalaisen Amerikan kulttuurikeskus, jonka pitkäaikaisena puheenjohtajana Jaime on toiminut. Kulttuurikeskuksen tarkoituksena on edistää maahanmuuttajien kulttuuritoimintaa ja se pyrkii antamaan latinalaisesta Amerikasta pinttyneitä kliseitä syvemmän ja totuudenmukaisemman kuvan.
”Maahanmuuttajien ongelmat ovat kaksijakoisia. Toisaalta heidän olisi pyrittävä integroitumaan kohdemaahansa, mutta heidän olisi kyettävä säilyttämään myös oma identiteettinsä. Vaikka minun lapseni ovat suomalaisia, haluan antaa heille myös oman latinalaisen kulttuurini, temperamenttini ja huumorini.”
Tutkittua hutkimista
Jaime Potenze työskentelee kielenkääntäjänä omassa pienessä kielitoimistossaan Helsingissä. Taloustiedettä hän on päässyt niin lähelle, että opetti espanjan kieltä useita vuosia ruotsinkielisessä kauppakorkeakoulussa. Opettajan työnsä hän lopetti kolmisen vuotta sitten, kun oman toimiston töiden ja perheen kasvun vuoksi siihen ei liiennyt enää aikaa.
Maahanmuuttajien kotiutumisen edistäminen on hänen sydäntään lähellä. Viime eduskuntavaaleissa hän oli vihreiden sitoutumattomana ehdokkaana vaaliteemoinaan monikulttuurisen Suomen rakentaminen, ihmisoikeuksien ja suvaitsevaisuuden puolustaminen sekä toiminta rasismia ja kaikkea syrjintää vastaan. Ääniä hänen vetoomuksensa keräsi hieman yli 400, vielä ei eduskuntaan valittu yhtään maahanmuuttajien edustajaa.
”En odottanutkaan läpimenoa, mutta silti otin vaalikampanjani tosissani. Se oli antoisaa aikaa. Panin herätyskellon soimaan kello seitsemän aamulla ja menin jakamaan vaaliesitettäni metroasemille ja liikekeskuksiin. Pyrin keskustelemaan ihmisten kanssa, mutta aamuäreillä asemilla se oli vaikeaa. Useimmat kulkivat ohi. Turvamiehet ja vartijat tulivat hätistelemään pois. Suurin osa niistä, jotka jäivät keskustelemaan kanssani, suhtautuivat asiaani myönteisesti.”
”Kun minulle esitettiin ehdokkuutta, olin aluksi epäileväinen. Diktatuurissa kasvaneena suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin virallisiin organisaatioihin, valtioon, poliisiin, armeijaan, puolueisiin, eri laitoksiin sekä kirkkoon. Sitten mahdollisuus päästä valtaan alkoi kiehtoa minua.”
Suvaitsevuuden saralla on Suomessa vielä pitkä tie kuljettavana. Tutkimusten sekä maahanmuuttajien turpiinsaantikokemusten perusteella ulkomaalaisvihamielisyys ja rasistiset asenteet ovat pikemminkin kasvussa kuin vähenemässä. Kaikkein ennakkoluuloisimmin suhtaudutaan venäläisiin ja somaleihin.
”Latinalaisesta Amerikasta tulevilla on ehkä vähän helpompaa, etenkin jos he ovat valkoihoisia. Latinalainen Amerikka koetaan seikkailuna, banaaneina, kahvina ja musiikkina. Sillä on jotenkin positiivinen ja ongelmaton imago.”
Jaime naurahtaa suomalaisten innolle tutkia asioita. ”Joskus tuntuu kuin täällä tutkittaisiin liikaakin, mutta käytännössä ei sitten tehdä mitään. Minua hämmästyttää jatkuvasti ihmisten välinpitämättömyys. Suurin osa suomalaisista ei ole rasisteja, mutta he tekevät hyvin vähän rasististen ilmiöiden kitkemiseksi.”
”Kerran rautatieasemalla yksi tyyppi piti kurkusta kiinni somalia. Minä hyökkäsin raivona hänen kimppuunsa, koska tilanne oli kertakaikkiaan niin epäoikeudenmukainen.”
Katuväkivallassa ovat jo tangot heiluneet niin, että viety vikisee. Maahanmuuttajat ovat vastapainoksi jengeissään koonneet omia muukalaislegiooniaan.