Veikko Huovinen: Veitikka
WSOY 1971

Suuri salamyhkäisyys saatteli Veikko Huovisen uuden kirjan julkaisua syksyllä 1971. Edellisenä vuonna Huovinen oli kirjoittanut itsensä kansan sydämiin Lampaansyöjillään, joten odotukset olivat korkealla.

Etukäteen tiedettiin vain, että kirjan aiheena oli ”A. Hitlerin elämä ja toiminta”. Kun Veitikka sitten ilmestyi, vastaanotto oli vähintääkin hämmentynyt. Veikko Huovinen kertoo tarinassa Adolf Hitlerin elämäntarinan, mutta tavalla, joka oli ainakin suomalaisille lukijoille outoakin oudompi.

Kirja on ulkoasultaan selvästi romaani, mutta se on kirjoitettu ikäänkuin kyseessä olisi tieteellinen elämäkerta. Kirjailija tarinoi konstikkaista tutkimusretkistään ja uskomattomista sattumista, joiden kautta hänen käsiinsä oli joutunut ennenkuulumatonta materiaalia Adolf Hitlerin elämästä. Teosta sävyttävät myös alaviitteet ja valokuvat, jotka vähänkin tarkkaavaisempi lukija huomaa trikeiksi.

Veitikkaa lukiessa joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan. Toisinaan Huovinen kuvailee historiallisia tapahtumia samaan tapaan kuin ne löytyvät oppikirjoista. Toisissa paikoissa teksti on puhdasta fiktiota. Välillä kirjailija on vakavissaan ja kohta taas ironinen tai ilkikurinen.

Kaiken huipuksi Huovinen kertoo diktaattorista kuin tämä olisi tavallinen kuolevainen. Huovisen Hitler rakastaa hyvää ruokaa, juo mielellään Ratzeputz-viinaa, lemmiskelee ja harrastaa puutöitä. Tämän ohella hän on se raaka diktaattori, jonka historia tuntee. Romaanin Hitler on veijari joka yhdessä Goebbelsin kanssa on päättänyt ”antaa Euroopalle pienen opetuksen”.

”Sillä Hitler halusi kaaosta, oikein helvetinmoista kaaosta. Se oli hänen suuri tehtävänsä. Hän halusi panna kaiken mullin mallin. Pikku hälinästä ei olisi näet apua. Hän lienee laskenut mielessään, että valtava kaaos ja onnettomuuksien sarja saisi ihmiset näkemään oikean tien. Valitettavasti hän oli väärässä, sen me tiedämme tänä päivänä. Maailmassa on tänään kylliksi hitlereitä, ja heitä on paljon sielläkin, missä ilmoitetaan vihattavan Hitleriä ja fasismia kaikkein raivoikkaimmin.”

Suuri osa lukijoista ei tavoittanut Huovisen historian kirjoituksen parodiaa, vaan suhtautui teokseen tosissaan. Ulkomaita myöten tuli tiedusteluja ”uuden elämäkertateoksen poikkeuksellisista lähteistä”. Monia myös kauhistutti tapa kirjoittaa humoristisesti 1900-luvun hirvittävimmästä tragediasta.

Huovisen sanoma on helpompi nähdä nyt miltei kolme vuosikymmentä myöhemmin. Chaplinin Diktaattorin tavoin teos opettaa nauramaan hirmuhallitsijoille, näkemään heidän valheidensa läpi. Huovisen teos on kuitenkin Chaplinin elokuvaa monitasoisempi.

Veitikka on veijariromaani kahdella tasolla. Se kertoo suuresta veitikasta, joka sai ihmiset uskomaan mitä tahansa soopaa. Toisaalta Veitikka huijaa lukijaansa uskomaan kaikenlaista tarinaa päähenkilönsä elämästä.

Osoittaessaan, että Hitler oli ihminen siinä kuin sinä tai minä, Veitikka kolkuttaa omatuntomme portteja. Hitler ei ollut mikään poikkeusilmiö, vaan hänen toiminnallaan on kaikupohjaa ihmisten sokeudessa, typeryydessä ja suvaitsemattomuudessa. Inhimillistämällä Hitlerin Huovinen samalla laskee hänet jalustalta.

Kirjan lopussa Hitler ja Goebbels pakenevat Berliinistä. Hitler jää siis eloon. Ja Huovisen mukaan hän elää edelleenkin ”ydinaseissa, sotilasliittoumissa, tykeissä, napalmpommeissa, pienten kansojen alistamisessa, henkilökohtaisen vapauden rajoittamisessa, sensuurissa, kirjailijoiden ja taiteilijoiden vainossa, mielettömässä varustautumisessa ja asekaupassa.”

Hämmentävä huumorin ja hirveyden yhdistelmä tekee Veikko Huovisen Veitikasta lopulta vapauttavan lukukokemuksen. Teos vie meidät lähemmäksi ihmisyyttä – tosin pessimistin ihmisyyttä.

VESA SISÄTTÖ