Afrikan ääni kuuluviin Baltiassa

Kolmannen maailman asiat eivät ole kovin suosittuja Liettuassa. Löytyy kuitenkin yksi ihminen, joka on perustamassa monikulttuurista Afrikka-keskusta Baltiaan. Alku on aina hankalaa ja kuin lintu pesäänsä hän kerää vasta aineksia hankkeelleen.

Venäläisen Playboyn päätoimittaja ja kolumnisti Artemi Troitski äityy kirjassaan Kiinnostavia aikoja vertailemaan entisten neuvostotasavaltojen naisia. Liettuattarista hän sanoo, että he ovat fyysisessä mielessä kaikkein viehättävimpiä. Heissä yhdistyy puolalainen hienostuneisuus ja pohjoismainen kauneus, ja lopputulos on vastustamaton.

Troitski varmasti tietää, mutta hänen sanojaan on turha toistaa Vilnan 1500-luvulla perustetun yliopiston portilla odottavalle Kristina Vasiliauskaitélle (22), joka kaiken muun lisäksi on myös feministi. Täytyy tyytyä vain kahvilassa siirtämään tuolia hänen istuimekseen sen näköisenä kuin se olisi elämän tarkoitus.

”Tavoitteenani on perustaa Baltian maiden yhteinen Afrikka-keskus. Olin viime kesänä Latviassa ABC-kokouksessa, jossa näistä kysymyksistä keskusteltiin. Paikalla oli monia asiasta kiinnostuneita ja Latvian ulkoministerikin yritti kehitellä jotakin. Minä olin ainoa ihminen Liettuasta”, hän sanoo.

Yksin hän on asiansa kanssa edelleen kotimaassaan. Kolmannen maailman kysymykset eivät ole päällimmäisinä Liettuassa. Etelä-Afrikkaan heillä on jonkin verran kontakteja, koska siellä asuu liettualaisia siirtolaisia.

Kristinan kiinnostus Afrikkaan heräsi jo lapsena, vaikka hän ei ollut nähnyt yhtään mustaa ihmistä. Uutta puhtia hän sai, kun hän pääsi 1997 vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, Michiganiin. Siellä hän tapasi nigerialaisen Valentine Jamesin, joka on kirjoittanut useita kirjoja Afrikan kysymyksistä. Hän pääsi Jamesin apulaiseksi ja työskenteli hänen kanssaan vielä seuraavan kesän lukuvuoden päätyttyä.

”Olen opiskellut Afrikan historiaa, antropologiaa, kulttuuria ja kehityskysymyksiä. Vaihto-oppilasvuoteni aikana tein tutkimusta naisen asemasta Afrikassa ja kestävän kehityksen kysymyksistä maanosassa. Haluaisin nyt verrata naisen asemaa meillä ja Afrikassa.”

Hän naurahtaa omalle yksinkertaistukselleen. Afrikka on monikulttuurinen maanosa ja myös sen ongelmat vaihtelevat maasta toiseen mentäessä. Mutta monille liettualaisille se on vain jotain mustaa, outoa ja pelottavaa.

Mustaa miestä pelätään Kristina valmistui viime keväänä ja hän työskentelee englannin kielen opettajana. Hän sanoo, että ihmisten ennakkoluulot ja tietämättömyys ovat valtavia. Siinäkin mielessä monikulttuurinen Afrikka-keskus olisi tarpeen.

”Esitin tänään oppilailleni mustan ihmisen kuvan ja kysyin, mitä he tekisivät, jos tällainen ihminen tulisi heitä kadulla vastaan. Useat sanoivat, että he kutsuisivat poliisin vain siksi, että hän on musta, toiset luikkisivat karkuun.”

”Meillä on joitakin mustia koripalloilijoita ja tunnen itsekin heistä kaksi, toinen on Kamerunista. Siinä roolissa heidät hyväksytään, jos he ovat hyviä. Kaunasin yliopistossa on muutama musta opiskelija, arabeja on enemmän, ja Venäjän kiinalaisia.”

Ensimmäisiä mustia Liettuassa oli varmaan runoilija Aleksander Pushkinin isoisä, jonka Turkin sulttaani lahjoitti Pietari Suurelle ja josta tsaari teki aatelismiehen.

Afrikka-keskus on edelleen vain ideana Kristinan päässä. Ei ole helppoa, kun kaiken joutuu tekemään yksin. Hän jaksaa uskoa kuitenkin asiaansa ja arvioi, että kahdessa tai kolmessa vuodessa keskus voisi toteutua. Ohjelman hän aikoo saada valmiiksi ensi vuonna. Paalupaikka tai tuohikontti vain puuttuu, eli rahaa ei ole.

”Liettuan hallitukselta tuskin voi toivoa avustusta hankkeelle eikä Euroopan Unioniltakaan, koska olemme sen ulkopuolella. Rahoitusta on etsittävä ulkomailta, ennen kaikkea joistakin läntisistä rahastoista. Minulla on hyvät yhteydet Ruotsiin ja sikäläisestä Afrikka-keskuksesta olen saanut paljon hyviä neuvoja. Nyt olen lähdössä Tampereelle puhumaan asiastani, jos vain saan matkarahat järjestettyä.”

”Jotta rahoitusta voisi löytyä, Afrikka-keskuksen tarve täytyy kyetä näyttämään. Ihmisten tietoisuuden kasvattaminen on tärkeä tehtävä, se vähentää ennakkoluuloja ja rasismia. Vaikka Liettualla on paljon omia ongelmia, on meidän avattava silmämme myös muulle maailmalle.”

Näköalaton elämä

Kristina Vasiliauskaité on kotoisin työläisperheestä Panevezysin kaupungista Liettuan pohjoisosista. Kaupungin näkymät on kerralla katsottu. Jokea lukuunottamatta latteaa tasankoa silmänkantamattomiin ja yksitoikkoisen suora tie, joka vie mieluummin kaupungista poispäin kuin sinne. Se on myös kaupungin asukkaiden sielunmaisema tällä hetkellä ja Kristina ymmärtää, miksi solidaarisuuden herättäminen muita kohtaan on vaikeaa.

”Kaupungilla ei ole näköaloja ja se tekee kuolemaa. Siellä ei ole yliopistoa ja sen suurin työnantaja oli monitoritehdas, joka toimitti kuvaputkia Neuvostoliiton televisiotuotantoon. Nyt tehdas on suljettu ja ihmiset ovat työttömiä ja näkevät nälkää.”

”Koulutetut nuoret muuttavat kaupungista pois ja ne, jotka ovat jääneet, ajattelevat vain rahaa ja seksiä. Rikollisuus on lisääntynyt ja se on muuttunut raaemmaksi. Ihmisten elämältä on pudonnut pohja pois. Se on otollista maaperää rasismin kasvulle, etenkin jos tunne omaa historiaakin kohtaan on viha.”

”Asun itse Vilnassa ja sillä on paremmat näkymät, maaseutukeskuksilla menee huonommin. Kotikaupungissani käyn ehkä kerran kuukaudessa, koska vanhempani asuvat yhä siellä.”

Elämän pohjan pettämisestä kertoo sekin, että itsemurhaluvut Liettuassa ovat kasvaneet hälyttävästi.

Afrikassa Kristina ei ole vielä käynyt, mutta lukenut siitä sitäkin enemmän. Oleskelunsa pohjalta Yhdysvalloissa hän pystyy tekemään vertailuja ja sanoo, että jos liettualaiset ovat rasisteja, kyllä sitä löytyy edelleen jenkeistäkin, etenkin maaseudulla.

”Eivätkä ennakkoluulot kohdistu pelkästään mustiin. Kun kerroin olevani Liettuasta, jotkut alkoivat suhtautua minuun alentuvan säälivästi. Olemme heidän silmissään ikäänkuin alempaa rotua, joka ei osaa tulla omillaan toimeen. Olin onnekas tyttöparka, joka oli päässyt tutustumaan heidän erinomaisuuteensa.”

Tyttöparka saa kertoa vielä feminismistään. Ei hän sano olevansa mikään kiihkofemakko, mutta naisen tasa-arvon puolesta riittää vielä töitä Liettuassakin.

Oletko siis sitä mieltä, että John Lennon oli oikeassa laulaessaan, että naiset ovat maailman neekereitä?

”Tarvitseeko tuohon vastatakaan?”

Eikä hän vastaa, vaan lähtee pois. Tuolin työntäminen takaisin pöydän alle ei ole enää kutsumustehtävä.

ERKKI PAAKKULAINEN