Lurdes Jaime opettaa ompelemista Pembassa, pohjois-Mosambikissa. Santo Igidion koulussa on kaksi vuosikurssia, ja kaksi opettajaa. Lurdesin kollega ei ole tänään paikalla. Hän on toista päivää jonottamassa lääkärille pääsyä, koska hänen kylkeensä on ilmestynyt ilkeä paise.
Santo Igidion koulun luokkahuoneet ovat avaria, vanhaan varastorakennukseen tehtyjä. Lurdesin vuoden vanha tytär juoksee pitkin taloa. Askel ei ole vielä varma, mutta vauhtia riittää. Ompelukoneidensa ääressä olevat opiskelijat vilkuilevat tytön perään, sillä sähköpistokkeisiin ihastuneessa tenavassa riittää vahtimista.
Koulu tarjoaa opetusta kaikille ompelemisesta elämänuraa haluaville naisille – pohjavaatimuksia ei ole. Lukutaidottomuuskaan ei ole este. Lurdes hymähtää huvittuneesti, kun kysyn onko opiskelijoiden joukossa miehiä. Ei kai nyt miehet ompelemaan opettele.
Kahdessa vuodessa käydään läpi kaikki tarpeellinen. Opetellaan tuntemaan materiaalit, piirretään kaavoja ja opetellaan ompelemisen eri vaiheet. Jokaisen koulusta valmistuvan on osattava tehdä kaikki perusvaatteet, ilman sen kummempaa miettimistä. Koulun jälkeen opiskelijat voivat toivon mukaan elättää itsensä vaatteita tekemällä.
Kaikkien kurssilaisten toiveena on työllistää itse itsensä. Ompelukoneen hankkiminen on kuitenkin suuri investointi, kuusisataa markkaa. Sen tienaamiseen menee aikansa.
Lurdes huokaisee. Hän on tehnyt vaatteita työkseen jo parikymmentä vuotta ennen opettajaksi alkamista. Ennen oma ompelukone ja ahkeruus takasivat elannon. Enää se ei riitä, sillä vaatteiden myyminen on vaikeaa.
Mosambik on täynnä käytettyjen vaatteiden kauppoja ja kaupustelijoita. Länsimaisten järjestöjen perustamat käytettyjen vaatteiden kaupat vievät tehokkaasti pohjaa kotimaiselta vaatetuotannolta. Kukaan ei osta uutta, kun naapurista saa käyttökelpoista vanhaa pienellä rahalla.
Kirotut kirpputorit
Käytetyt vaatteet tulivat tarpeeseen silloin, kun maa oli sisällissodan lamauttama. Sota loppui kuitenkin jo seitsemän vuotta sitten, ja rauha tuntuu vakaalta.
Mosambikilaisten vaatettaminen voisi hoitua jo ominkin voimin. Kotimaisella vaateteollisuudella ei kuitenkaan ole mitään kehittymisen edellytyksiä niin kauan kuin kotimarkkinoilla riittää lähes ilmaista tuontivaatetta.
Silti Lurdes ja opiskelijat suhtautuvat tulevaisuuteen rauhallisesti, vaikka Pembassa ei ole toivoa muista töistä. Peltotilkut tarjoavat välttämättömän elannon, mutta rahaa ei niillä tehdä. Ompelemallakaan ei ehkä elanto irtoa vielä muutamaan vuoteen, mutta säilyyhän taito kuitenkin hyppysissä.
Sitä paitsi täkäläisten suurperheiden vaatettaminen on oma ohjelmanumeronsa. Suurin osa opiskelijoiden tekemistä vaatteista päätyy heidän omien lastensa käyttöön. Tai jos ei omien, niin sukulaisten. Ja käytettyjen vaatteiden kaupoista on etuakin Lurdesille ja hänen opiskelijoilleen. Sieltä saa kangasta halvalla, jos jaksaa ratkoa.
Valoisampaa tulevaisuutta lupailee se, että ulkomailta tuoduille käytetyille vaatteille on juuri asetettu 40 prosentin tulli. Se nostanee käytettyjen vaatteiden hintoja, kunhan vanhat, pienemmän tullin varastot on myyty loppuun.
Ja ainahan sopii toivoa, että joku päivä pohjoiselta pallonpuoliskolta loppuvat käytetyt vaatteet tai ettei niitä riitä Mosambikiin tuotavaksi. Silloin Lurdesilla ja opiskelijoilla olisi todelliset mahdollisuudet toimeentuloon.
PIA LAINE