Abilio Estévez: Sinun on valtakunta
Suomentanut Sari Selander. Like, 1999
Kuubalaiskirjailija Abilio Estévezin esikoisromaanin Sinun on valtakunta (Tuyo es el Reino) kriitikot ovat nostaneet suurten latinalaisamerikkalaisten kirjailijanimien joukkoon. Sen on nähty murtavan kirjallisuuden rajoja samalla tavalla kuin García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys aikoinaan.
Abilio Estévez kirjoittaa romaanissaan eksoottisista paikoista, jotka ovat olemassa vain henkilöidensä mielikuvituksessa. Yksi näistä kaupungeista on sateinen Tukholma, mutta voisi kuvitella, että yhtä eksoottisia Havannan perspektiivistä ovat Oslo ja Helsinki.
Estévez olisi tuskin ikinä romaaniaan kirjoittaessaan voinut kuvitella matkustavansa molempiin ja selittävänsä marraskuisessa Helsingissä, miksi kirjailijalle on kannattavampaa julkaista Espanjassa kuin Kuubassa tai mistä karibialaisessa kehonpalvonnassa on oikein kysymys.
Estévezin matka Havannasta Skandinaviaan alkoi itse asiassa yli kymmenen vuotta sitten pienestä sardinialaisesta pikkukaupungista, jonne Estévez kutsuttiin luennoimaan. Abilio kertoo nauraen, että saavuttuaan sumuiseen Etelä-Italiaan ja asetuttuaan asumaan kaupungin ulkopuolelle hän kuvitteli ensin löytäneensä – kirjaimellisesti – paimenidyllin. Jo parissa päivässä romanttinen sumu, paimenet ja vuohet alkoivat kuitenkin ahdistaa ja Abilio oli valmis palaamaan meluisaan Havannaan saman tien.
Hän sinnitteli kuitenkin paimenidyllissään jonkin aikaa ja purki koti-ikäväänsä kirjoittamalla. Hän alkoi rakentaa uudelleen lapsuutensa maailmaa. Tuosta rönsyilevästä, mielikuvituksellisesta tarinasta tuli kymmenen vuotta myöhemmin Espanjan kriitikoiden ylistämä ”kirjallinen tapaus”.
Kuubalaiset elävät nostalgiassa
Abilio Estévez on yksi niitä harvoja kansainvälisesti menestyneitä kuubalaisia kirjailijoita, jotka ovat päättäneet jäädä kotimaahansa. Tosin Abilio ei halua vannoa mitään. Hän tietää liian hyvin, ettei asioita voi aina itse päättää tai suunnitella. Mutta sardinialainen paimenhelvetti opetti hänelle ainakin sen, ettei Havannaa parempaa paikkaa ole olemassa.
Estévez myöntää nostalgian hallitsevan kaikkea kuubalaista taidetta, erityisesti kirjallisuutta ja musiikkia. Hän sanoo, että ne jotka ovat saarelta lähteneet, eivät koskaan pääse siitä kuitenkaan eroon ja ne, jotka asuvat edelleen Havannassa, haikailevat ikuisesti jotain; menneitä hyviä aikoja tai odottavat vain jotain, tietämättä itsekään tarkkaan ottaen mitä.
Hänellä on ollut paljon onnea matkassa. Arvostetun barcelonalaisen kustannustalo Tusquetsin johtaja ihastui hänen novelleihinsa ja tilasi häneltä välittömästi romaanin. Estévez oli tuolloin jatkanut tarinaansa pikku hiljaa, mutta vasta lipsautettuaan Tusquetsin johtajalle valkoisen valheensa valmiista romaanista hän joutui pistämään vauhtia projektiinsa voidakseen luovuttaa valmiin käsikirjoituksen määräaikaan mennessä. Siitä alkoi menestystarina: ensin ylistykset Espanjassa, sitten vuoden 1997 Frankfurtin kirjamessut, käännökset lukuisille eri kielille, promootiokiertueet.
Estévezin voittokulkua voi syystä kutsua kuubalaiseksi menestystarinaksi. Hän on lyönyt itsensä läpi kansainvälisillä markkinoilla ja voi siitä huolimatta palata rakkaaseen kotikaupunkiinsa Havannaan. Hän tietää hyvin, että toisinkin olisi voinut käydä.
Abilio kertoo, että hän joutui odottamaan ensimmäisen novellikokoelmansa julkaisemista viisi vuotta, mikä on täysin tavallista kuubalaisilla kustannusmarkkinoilla. Isoja kustantamoja on vain kaksi ja maata vaivaa elintarvikepulan lisäksi myös paperipula. Kirjoja julkaistaan vähän ja hitaasti ja siksi ulkomaisen kustantajan etsiminen on jokaisen kirjailijanurasta haaveilevan unelma.
Kuubassa pulaa ruuasta, ei aiheista
Estévezin maanmies, dekkarikirjailija Leonardo Padura Fuentes on sanonut, että kuubalaisella kirjailijalla on kolme ongelmaa: aamiainen, lounas ja päivällinen. Abilion kansainvälisten kustannussopimusten tuomat dollarit takaavat sen, ettei hänen itsensä tarvitse enää taistella leivästä. Mutta hän on nähnyt toki omin silmin Kuuban kurjistumisen ja myöntää, että jatkuva selviytymiskamppailu vie tilaa luovuudelta. Jos ruokaa täytyy ”etsiä”, ei jää välttämättä aikaa kirjoittamiseen.
Toisaalta Estévez puhuu myös puutteen stimuloivasta vaikutuksesta; aiheista Kuubassa ei ole pulaa. Sensuurikin on löystänyt otettaan ja Estévezin mukaan maassa on paljon nuoria, lahjakkaita kirjailijoita, jotka eivät enää pelkää kirjoittaa juuri niin kuin haluavat. Abilio sanoo myös, että länsimaiseen stressaavaan urakilpajuoksuun verrattuna Kuuba on ihanteellinen paikka kirjoittajalle. Karibialla on harvoin kiire, ja koska uran luominen on miltei mahdotonta, jää enemmän aikaa ajatella ja kirjoittaa.
Estévez toistaa moneen kertaan, ettei hän ole mikään tyypillinen kuubalainen. Hän on vaaleaihoinen, sinisilmäinen, eikä hän ole koskaan oppinut tanssimaan salsaa. Mutta kuten kaikella tuntuu olevan Kuubassa kääntöpuolensa, hän myöntää, että hän on sisältä yhtä musta kuin kaikki muutkin – valkoihoisimmatkin – kuubalaiset. Musiikki elää hänessä yhtä voimakkaasti kuin karibialainen naurukin.
Kävellessämme Helsingin kaduilla Abilio laulaa Beny Morén sävelin La vida es un sueño y todo se va…, tai hyräilee liikennevaloissa kaikkien harmaisiin pukeutuneiden suomalaisnaisten kuullen ”kuubattaria ei voita kauneudessa mikään”… Hän puhuu vakavista asioista: kirjallisuudesta, joka merkitsee hänelle uskontoa, tai puutteesta ja Kuuban vaikeista oloista, mutta ei koskaan kuolemanvakavasti, vaan aina sama pilke silmäkulmassa, valmiina nauramaan.
SARI SELANDER
Kirjoittaja on Estévezin kirjan suomentaja.