Pappina työväenliikkeessä, sosialistina kirkossa
Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen uusi puheenjohtaja Jorma Kukkonen, 49, ei kavahda punaista väriä. Lupsakka savolaisukko kertoo avoimesti toimineensa ”pappina työväenliikkeessä ja sosialistina kirkossa”
Vaikka Berliinin muurin kaatumisen jälkeen sanaa sosialisti kuulee yhä harvemmin, Jorma Kukkosen suussa termi saa uutta eloa: ”Minulta kysytään useasti, minkä sortin sosialisti olen. Vastaan, että olen aarnisalolainen sosialisti. Suomessa 1900-luvun alkupuolella vaikutti Otto Aarnisalo -niminen pappi, joka taisteli kehitysvammaisten oikeuksien heidän ihmisarvonsa ja tasa-arvon puolesta. Hän oli samalla ensimmäisiä vasemmistolaisia pappeja Suomessa.”
Varttuminen vasemmistolaisuuteen ja kristillisyyteen alkoi jo varhain. Aarnisalolainen henki oli vahva juuri Kukkosen kotiseudulla Rautalammilla, Kuopion kupeessa. Siellä nuori kuorma-autoilijan poika varttui omien sanojensa mukaan ”työväentalon, kirkon ja urheilukentän kolminaisuudessa”.
Pappisura alkoi vuonna 1975. Se vei miehen muun muassa Hyrynsalmelle ja Kajaaniin. Samalla vuosikymmenellä Kukkonen alkoi toimia sosialidemokraattisessa työväenliikkeessä ja myöhemmin muun muassa sadankomitealaisen rauhanliikkeen aktiivijäsenenä.
Hong Kongin raakaa kapitalismia
Rauhankysymyksiä pohtiessa kiinnostus ulkomaita kohtaan kasvoi, ja vuonna 1978 Kukkosen nelihenkinen perhe suuntasi Hong Kongiin luterilaisen kirkon yhdyskuntatyöhön. ”Siinä oli savolaisen maalaiskirkonkylän kasvatilla ihmettelemistä ja nikottelemista”, Kukkonen muistelee.
”Toimin Lähetysseuran pappina suuressa vuokrakerrostaloyhteisössä, jossa seitsemässä talossa oli 42 000 asukasta. Minun toimipisteeni oli lapsi- ja nuorisotyön palvelukeskus kerrostalon pohjakerroksessa, talossa jossa oli 30 kerrosta ja 6 200 asukasta.”
Hong Kongin neljän vuoden kokemus opetti Kukkoselle paljon kulttuurien kohtaamisesta. Monikulttuurisessa Britannian viimeisessä siirtomaassa ei kommunikointi usein sujunut, vaikka olisi opetellut Kantonin kiinankin sen verran useita murteita niinkin pienellä alueella puhuttiin.
Lähtemättömästi jäi mieleen myös pakolais- ja väestökysymys. Vuonna 1979 Hong Kongiin ahtautui yli satatuhatta pakolaista Vietnamista. Heidät otettiin vastaan Kajaanin kokoiselle alueelle, jossa jo entuudestaan asui 5,5 miljoonaa ihmistä.
Hong Kongin markkinakapitalismin raakuus ja kiinalaisen kommunismin läheisyys saivat Kukkosen vakuuttuneeksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion erinomaisuudesta.
”Olin kahden ääripään välissä. Hong Kongin talousmahti perustui lapsityövoiman käytölle ja muunlaiselle halpatuotannolle. Sosiaali- ja terveydenhuoltokysymyksissä ratkaisi ainoastaan raha. Rajan takana 35 kilometrin päässä oli puolestaan maolainen, kommunistiseen ideologiaan nojaava maa, josta puuttui meidän arvostamamme läntiset perusoikeudet.”
Ruohonjuuren kautta muutokseen
Hong Kongin kokemuksen kautta Kukkonen oppi ymmärtämään, että kehitysyhteistyössä on liikuttava sekä rakenteiden että ruohonjuuren tasolla. Hänen mukaansa ei voida ajatella, että keskittyisimme pelkkien globaalien rakenteiden muokkaamiseen.
”Rakenteisiin vaikuttaminen ei ole todellista, jos ei ole ruohonjuuritason kontakteja. Elämän todellisuuden näkeminen ja jakaminen puskan tasolta’ johtaa rakenteellisiin toimiin ja vaatimuksiin.” ”Suomessa on järjestöjä, jotka toimivat rakenteiden muuttamiseksi. Toisaalta osa järjestöistä keskittyy ainoastaan pienimuotoiseen toimintaan. Ne ajattelevat, että tärkeintä on saada hoideltua joku projekti ja auttaa muutamaa ihmistä. Se on toki tärkeää, mutta en näe näitä kahta linjaa toisilleen vastakkaisina. Kumpikin linja olisi otettava jollain tapaa huomioon.”
Kirkon piirissä on tapahtunut juuri näin. Lähetystyöhön lähdettiin pitkälti yksilön pelastuksen ja oikeuksien takia. Esimerkiksi Namibiassa opittiin kuitenkin pian, että yhteiskunnalliset, rakenteelliset kysymykset ovat olennaisia kehityksen kannalta.
”Namibiassa lähetystyöntekijöiden joukossa oli esimerkiksi opetus- ja terveydenhuoltoalalla toimivia naisia, jotka seisoivat kansan rinnalla apartheid-politiikkaa vastaan. He järjestivät pakolaiskyydityksiä ja hoitivat sissikahakoissa loukkaantuneita. Nämä kokemukset ovat radikalisoineet kirkkoamme alhaalta ylöspäin. Tältä taustalta ei ole ihme, että kirkko on alkanut Suomessa puhua uusliberalismia vastaan parin viime vuosikymmenen aikana. Kyseessä ei ole yksilöiden toimintaa vaan kirkon sisäistä liikehdintää, jossa on eri aikoina nähtävissä monenlaisia suuntauksia”, Kukkonen arvioi.
Kansanedustajat vierastavat järjestötoimintaa
Vuonna 1995 Jorma Kukkonen sukelsi ammattipolitiikan maailmaan. Hänestä tuli SDP:n kansanedustaja.
Kehityskysymykset olivat sen verran lähtemättömästi tarttuneet hihaan, että Kukkonen nosti ensi kertaa hallituksen kyselytunnilla ääneen päästessään esiin niin sanotun Tobinin veron, jolla tähdätään kansainvälisten pääomavirtojen hillitsemiseen.
”Eduskuntaan tullessani luin jostain artikkelista Tobinin verosta ja otin sen kyselytunnilla esille. Silloinen toinen valtiovarainministeri Arja Alho vastasi siihen mielestäni aika viisaasti: ’Tämä on iso kysymys jota on harkittava ja joka kuuluu kansainvälisen politiikan ja talouden (neuvottelu)pöytiin’. Alho otti esille OECD:n ja sanoi, että Suomikin voi käsitellä aihetta OECD:n yhteyksissä. Silloin teema ei ollut missään mielessä yleinen keskustelunaihe.”
Globaalin pääoman ylivallan rajoittaminen kiinnostaa Kukkosta yhä. ”Pankkijärjestelmien kriisi, osakekauppojen maailma ja virtuaalisesti liikkuvien valuuttavirtojen mekanismin parempi hallinta ja siihen liittyvä edes vähäinen rajoittaminen tai sääntely ovat peruskysymyksiä. Eräs tutkija sanoo, että yli kolme neljäsosaa valuuttakaupasta on spekulatiivista. Välttämätön maailmankaupassa ja valtioiden ja yritysten välisessä rahaliikenteessä tapahtuva toiminta on siis korkeintaan neljäsosa koko kakusta. En pysty sanomaan, missä määrin Tobinin verolla tätä hommaa pystytään hillitsemään, mutta jos edes vähän, se on sen arvoinen.” Oltuaan mukana politiikassa ja nähtyään läheltä muiden kansanedustajien toimia, Kukkoselle ei jäänyt kovinkaan hyvää kuvaa kansanedustajien kansalaisjärjestötoiminnasta.
”Suomalainen kansanedustaja on toki monien taustaryhmiensä järjestötoiminnassa mukana, esimerkiksi ay-liikkeessä tai jossain läheisesti omaan elämänpiiriinsä liittyvässä yhdistyksessä. Järjestöjen kautta oppiminen on kuitenkin suurelle osalle kansanedustajista aika vierasta, vaikka eduskunnassa onkin suhteellisen paljon omaa kerhotoimintaa. Esimerkiksi kulttuurielämään osallistuminen kansalaisjärjestöjen kautta tekisi hyvää monelle.”
”Meillä on yksi loistava poikkeus eli Tarja Halonen, joka on ollut kansalaisjärjestöaktivisti jopa siinä määrin, että kirkkoon kuulumattomana johti yhtä kristillistä yhdistystä setlementtiliittoa koko 1990-luvun alkupuolen”, Kukkonen kehaisee.