Helsingin piispa Eero Huovinen kantaa huolta hädästä sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Hän etsii eväitä uuteen elämänuskoon ja pitää kirkon yhtenä tehtävänä toimia asianajajana, joka puhuu sellaisten ihmisten puolesta, joiden puolesta kukaan muu ei puhu. Vaikka moraali on ihmisyyden selkäranka, mitä tapahtuu, jos se pettää?

Eero Huovinen on stadin kundeja. Hän on syntynyt Kampin kulmilla ja koulunsa Norssissa käynyt. Papin uran hän sanoo valinneensa ajopuuteorian pohjalta. Hänen isänsä oli pappi ja toimi pitkään Turun tuomiorovastina, mutta hän ei puolella sanallakaan patistanut poikaa teologian opintoihin.

”Seurakuntanuorien toiminta kristillisessä teinityössä oli varmaan voimakkain tekijä vetämään teologian pariin. Innostuin yliopistolla teologisiin kysymyksiin ja jäin sinne assistentiksi. Olin opettajana, tutkijana ja professorina yli 20 vuotta, kunnes 1991 minut valittiin piispan virkaan.”

Eero Huovinen on toiminut vetäjänä Nälkäryhmässä, joka jätti raporttinsa viime eduskuntavaalien alla. Nälkäryhmään oli koottu laajapohjaisesti edustajia eduskunnasta, eri puolueista, etu- ja kansalaisjärjestöistä.

”Nälkäryhmä sai alkunsa ruokapankkitoiminnasta, joka taas alkoi siitä, että laman aikana paikallisseurakuntien diakoniatyöntekijät joutuivat kohtaamaan entistä enemmän ihmisiä, jotka uhkasivat pudota hyvinvointiyhteiskunnan verkosta.”

Suomen sosiaaliturva toimii Eero Huovisen mielestä edelleen melko hyvin, mutta on ihmisiä, jotka ovat vaarassa pudota siitä, ylivelkaisia, asunnottomia, pitkäaikaistyöttömiä, mielenterveysongelmista kärsiviä.

”Elämän kriisit kasautuvat usein toinen toistensa päälle. Yhdestä kriisistä selviämiseen voimavarat saattavat riittää, mutta jos tulee toinen huono pelimerkki, kierre alkaa olla lähellä.”

”Tärkeätä Nälkäryhmässä oli se, että pystyimme päättämään yhteisestä vetoomuksesta yksimielisesti. Siinä esitettiin, että eduskuntavaalien jälkeen hallitus ottaisi ohjelmaansa erityisen köyhyysohjelman, jossa määrätietoisesti voitaisiin kartoittaa niitä toimenpiteitä, joihin poliittisella tasolla on tarpeen ryhtyä. Kaikki poliittiset ryhmät ottivat myönteisen kannan raporttiimme. Vuoden 2001 budjettia laadittaessa köyhyysohjelmasta puhuttiin paljon ja hallitus näytti pitävän sitä tärkeänä.”

”Syrjäytyneiden ihmisten tukemiseen tarvitaan monenlaisia toimenpiteitä ja on katsottava, että ne ovat sellaisia, että ne eivät vain holhoa ja jopa lamauta ihmisiä, vaan antavat heille langanpäitä uuteen elämänuskoon.”

”Nälkäryhmä ei ole halunnut ottaa kantaa kaikkiin sosiaaliturvan ongelmiin, vaan haluamme puhua niiden ihmisten puolesta, jotka ovat kaikkein heikommassa asemassa.”

Ihmisiä etsimässä

Eero Huovinen sanoo, että diakoniatyön yhtenä tehtävänä on etsiä niitä ihmisiä, joita kukaan muu ei etsi. Hän ei kuitenkaan pidä ajatuksesta, että kirkon diakoniatyö paikkaisi niitä puutteita, mitä yhteiskunnalliseen sosiaaliturvaan on jäänyt. Julkinen valta ei voi siirtää vastuitansa muille.

”Julkisella sosiaaliturvalla, vapaaehtoisella kansalaisjärjestötyöllä ja kirkon avustustyöllä on toisiaan täydentävät tehtävät. Kirkon työlle on tyypillistä, että se on luonteeltaan ensiapua. Sen on hankala olla säännöllistä pitkäaikaista talousapua. Kirkon diakoniatyöhön kuuluu myös henkinen ja hengellinen auttaminen. Monet diakonit ovat kärsineet siitä, että kun ruokapankkitoiminta on niin laajaa, he eivät enää ehdi keskustella ihmisten kanssa.”

Samanlaisia paineita on myös kunnallisen sosiaalitoimen puolella. Huovinen arvioi, ettei sosiaaliturvaa ollut mitoitettu niin laajaan ja pitkäaikaiseen käyttöön kuin se laman seurauksena joutui.

”Ihmisen mieli ja elämän usko tahtoo murtua, kun elämän perusedellytykset ovat hukassa. Usein käy niin, että pitkäaikainen työttömyys, asunnottomuus ja aviokriisit nivoutuvat yhteen. Tällaiset asiat koettelevat henkistä puolta ja varsinkin kaupungeissa asuvat miehet ovat naisia avuttomampia.”

Piispalla on kuitenkin hyvä käsitys suomalaisten tavallisten ihmisten sosiaalisesta vastuuntunnosta. ”Ei keskinäinen solidaarisuus vielä kauhean harvinaista ole. Mitä lähemmäksi ihmisen elämän perustasoa mennään, sieltä löytyy suunnaton määrä luontaista tajua pitää huolta niistä ihmisistä, jotka ovat heikommassa asemassa. Toivon, että tämä asenne näkyisi myös poliittisen elämän makrotasolla.”

Ihmisen henkinen kantti joutuu koetukselle myös silloin, kun häntä lykästää ja hyvinvointi rehottaa. Sen puolen ilmiöt ovat vain vaikeammin mitattavissa.

”Niin paljon kuin hyvinvointiin sisältyy hyvää, siihen liittyy myös jotakin turruttavaa, huumaavaa ja sokaisevaa. Ihmisessä on sisäänrakennettua kyltymättömyyttä ja silloin alkaa päähuomio helposti kiinnittyä ulkonaisten seikkojen saavuttamiseen ja välinekulttuuriin. Sielu ei sitten ehkä voikaan niin hyvin kuin ulkoinen hyvinvointi antaisi olettaa.”

”Hyvinvointiin kytkeytyy myös rahan valta. Vaikka rahakin on väline, siitä tulee helposti itsetarkoitus ja päämäärä. Martti Luther on jo sanonut, että raha on maailman yleisin epäjumala ja yleisin elinkeino on varkaus. Eikä Luther tarkoittanut mitään näpisteleviä taskuvarkaita, vaan hyvinvoivia nojatuolivarkaita, joista ei aina päälle näy, että kysymys on mammonan tavoittelusta.”

Yhteistyöllä ja puhumalla tuloksiin

Kotimaisesta köyhyydestä piispa Huovinen siirtyy pohtimaan köyhyysongelmaa maailmanlaajuisesti. Hän sanoo, että ongelmat ovat valtavat ja nykyisin me voimme nähdä koko maailman hädän. Kriisiin vastaaminen on asettanut mielen kestokyvyn ja moraalin koetteille.

”Yksi tapa vastata maailmanlaajuiseen hätään on yhdessä tehty työ, jota edustaa esimerkiksi kehitysapupolitiikka. Toinen tapa vastata on Jubilee-kampanja, jossa on yhdessä maailman muiden kansojen kanssa vedottu rikkaisiin maihin, että ne antaisivat anteeksi kehitysmaiden velat.”

”Samalla kun paine auttamiseen on kasvanut, ihmiset ovat kehittäneet yhteistoiminnan muotoja. Esimerkiksi Kepassa kansalaisjärjestöt toimivat yhdessä eivätkä vain yksi lähetysjärjestö erillään ja Punainen Risti tai Kirkon ulkomaanapu toisaalla.”

Piispa pohtii myös sitä, minkälainen hätä ulkomailla pitää olla, että suomalaiset heräävät avustustoimintaan.

”Kannamme helpommin vastuuta lähialueista kuten Inkeristä ja Virosta. Se on oikein, koska he ovat lähimmäisiämme, mutta lähimmäisiä ovat myös ihmiset Etiopiassa, Ruandassa, Angolassa ja Namibiassa. Heidän tilanteensa on vielä paljon huonompi kuin lähialueillamme.”

”Kehitysapukaan ei ole vain vapaaehtoista toimintaa, vaan se on myös yhdessä sovittua poliittista toimintaa. Silloin herää kysymys, miten Suomi on tässä suhteessa kantanut vastuunsa. YK:n suosittelemaa 0,7 prosentin tasoa bruttokansantuotteesta kehitysapuun mikään taho Suomessa ei ole periaatteellisesti vastustanut, vaan sitä pidetään suositeltavana ja kohtuullisena. Avun taso on kuitenkin jäänyt sen alle, joten rikkaana maana Suomella olisi parannuksen teon paikka.”

Toinen kysymys on se, miten rahat suunnataan. Huovisen mielestä on tärkeätä, että se tapahtuu vastuullisesti. Ei ylhäältä päin avustettavia maita holhoten, vaan yhdessä niiden kanssa suunnitellen.

”Kehitysyhteistyössä on jo pitkään tiedetty, että on tärkeämpää kouluttaa ja opettaa kuin antaa pelkkää hätäapua. Olen pannut merkille myös, että valtiovalta on arvostanut työtä, jota kansalaisjärjestöt ovat tehneet. Ne tekevät monia asioita kustannustehokkaasti, halvalla, sitoutuneesti ja myös hyvin suurella ammattitaidolla. Niiden kautta kanavoitu kehitysapu on ollut hyvin sijoitettua rahaa.”

”Kuilu köyhien ja rikkaiden maiden välillä kasvaa jatkuvasti. Vielä 60-luvun alkupuolella maailman rikkain viidennes tienasi 30 kertaa enemmän kuin köyhin viidennes. Tällä hetkellä luku liikkuu 75:n paikkeilla.”

Suuntaa voidaan piispan mukaan yrittää kääntää vain kansainvälisellä yhteistyöllä ja moraalista vastuuta kantamalla.

”Kehitysyhteistyössä, lähetystyössä ja myös kotimaisessa diakoniatyössä on usein sanottu, että kirkon yksi tehtävä on muiden moraalista vastuuta kantavien ihmisten joukossa toimia asianajajajana eli puhua niiden ihmisten puolesta, joiden puolesta kukaan muu ei puhu.”

”Asianajajia tarvitaan käyttämään äänivaltaa niiden ihmisten puolesta, joilla sitä ei ole. Ei Suomen budjettineuvotteluissa ole yksikään kehitysmaan edustaja puhumassa, sen vuoksi tarvitaan heidän puolestaan puhujia.”

”Avustustyöllä ei saisi synnyttää uutta turruttavaa toimintaa, koska apuunkin voi turtua ja lamaantua. Jos kotona on holhoava äiti, joka passaa lapsillensa pöytään kaiken, niin lapsista tulee vaativia ja aloitteettomia. Paremmin onnistutaan, jos luodaan edellytyksiä sille, että ihminen pystyy ottamaan elämänsä hallintaan.”

Saarnaamista ja lobbaamista

Kirkon tehtävän Eero Huovinen sanoo olevan saarnaamisen ja lobbaamisen. Itse hän katsoo olevansa Jumalan ja ihmisten palvelija. Kirkon ääntä kuunnellaan hänen mielestään melko hyvin yhteiskunnassa.

”Viranhoidon alkuvuosina oli vaikea tottua, että jos piispa sanoo jotakin, se on tärkeää pelkästään sillä perusteella, että piispa sanoo. Siihen on vaarallista tottuakin, koska rupeaa helposti kuvittelemaan, ettei tarvitse mitään asiaa puhuakaan.”

”Piispan tehtävänä ei ole käyttää ääntään oman persoonansa puolesta, vaan enemmänkin niiden ihmisten ja uskon puolesta, jonka palvelijaksi hänet on asetettu. Siitä nousevat ne aiheet, joista haluan puhua. Minulla ei ole maallista valtaa enkä päätä juuri minkäänlaisista rahoista, vaan tämä on sanan vallalla toimiva instituutio.”

”Saarnaamiseen kuuluu myös karvaanmakuisia asioita. Jumalan sana asettaa ihmisen aina vähän lujille ja koettelee, että kuljenko minä oikealla tiellä. Saarna kuitenkin myös lohduttaa ja haluaa tehdä ihmisen iloiseksi, koska Jumala on viime kädessä rakkauden ja armon Jumala.”

Pappien ja teologien kuuluu Huovisen mielestä olla myös yhteiskunnallisesti aktiivisia, koska kirkolla on pitkä perspektiivi ihmisen moraalihistoriaan.

”Tiedämme minkälaisia mokia ihminen on historian kuluessa tehnyt, mutta tiedämme myös, minkälaista etsintää ihminen on hyvän ja oikean puolesta aikaisemmin harjoittanut.”

”Vaikka tekniikan alalla monet asiat ovat uusia, ihmisen mielen, moraalin ja uskonnonkin kohdalla vuosisadat ja vuosituhannet eivät kovin paljon muuta. Jos ajatellaan filosofiaa, niin Aristoteles ja Platon ovat edelleen lujaa tavaraa, Jeesus ja Paavali ovat ylittämättömiä kristinuskon puolella.”

”Moraali on ihmiskunnan ja ihmisyyden selkäranka maallisessa mielessä, mutta entäs sitten, kun se moraali pettää. Koko ihmisen historiahan on pitkälti moraalin pettämisen historiaa. On tehty kaikenlaisia hirveyksiä. Silloin joutuu kysymään, että onko olemassa jotakin moraalia suurempaa ja väkevämpää. Kristityillä tulee esille usko, Jumala ja armo.”