Olen minäkin Barthesini lukenut, ja jopa kääntänyt (Valoisa huone, Kansankulttuuri, Suomen valokuvataiteen museon säätiö, 1985). Tiedän siis, että teksti ja ilmestymisyhteys yleensä ankkuroivat kuvan merkityksen.
Kaikki kuvat eivät kuitenkaan kaipaa tekstiä lainkaan. Eivät mielestäni edes tekijänoikeudellisia merkintöjä, ainakaan silloin kun se on pelkkä rahan jälki. Valokuva on visuaalista kommunikaatiota, kuvallista viestintää. Se ei ole sanoja. Siinä suhteessa se muistuttaa musiikkia. Kaikki musiikki ei ole laulettavaa, eivätkä kaikki laulutkaan tarvitse sanoja. On myös tansseja, jotka eivät kaipaa musiikkia. Litra ei ole metri, vaikka molemmat ovatkin metrisen järjestelmän osia.
Kehitysyhteistyökertomuksen tässä mallissa, jota nyt toteutetaan, kuvat ovat vain taustaa, ikään kuin tapettia faktoja täynnä olevassa huoneessa. Ne voisivat olla muutakin, jos konseptia muutetaan. Sen puolesta olen puhunut aikaisemminkin.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan että kuviin liitetään paljon oheistietoja, joista nimi ehkä voitaisiin katsoa tärkeimmäksi. On myös muita tietoja jotka voitaisiin katsoa tarpeellisiksi: ikä, sosiaalinen asema, seksuaalinen suuntautuminen, puoluekanta, asema pörssissä jne. Kenties voitaisiin ottaa myös iho- ja ääninäytteitä.
Tässä ulkoministeriön perinteessä, jossa kehitysyhteistyökertomuksen kuvat uivat, em. tiedot eivät mielestäni ole välttämättömiä. Ne olisivat mukavia ja havainnollisia. Mutta en katso, että nimettömyys jotenkin esineellistäisi kuvien esittämiä ihmisiä. Valokuvien esittämis- ja abstraktiotaso vain on silloin toinen.
Olen minäkin katsonut Amnesty International julkaiseman Enduring spirit -kirjan, jossa on Phil Borgesin kuvaamia ihmisten muotokuvia eri puolilta maailmaa muutamine lisätietoineen. Hieno kirja, todella hieno ja häiritsevä. Se on tehty korkeakulttuuriin ja taidekeinoineen hävittää eri etnisiä piirteitä pakkosävytettyine kuvineen tehokkaasti. Kuvallisella puolellakin on keinonsa. Aina ei tarvita sanoja merkityksen liudentamiseen.
Olen pitkään puhunut, että yksi kehitysyhteistyön kohde voisi olla valokuvakoulutus. Siihenkin liittyy kuitenkin ongelmia. Ruotsalaiset kouluttivat Mosambikissa ryhmän valokuvaajia. Siitä ei kuitenkaan seurannut mosambikilainen valokuvakulttuuri. Vaan ruotsalainen ilmaisutyylikopio eteläiseen Afrikkaan. Jotkut voisivat nimittää sitä kulttuuri-imperialismiksi. (Kuvista sanoin 4, David Green: Lohkottu ja luokiteltu ihmisruumis. Suomen valokuvataiteen museo, 1988, toim. Martti Lintunen).
Pitkään uskottiin, että valokuva voi herättää ihmiset kuolleista. Siksi kuolleet vietiin kuvaan. Myöhemmin oivallettiin, että valokuva itse asiassa kuolettaa elävät. Siksi kaikki näyttävät eläviltä kuvissa, myös kuolleet.
Valokuva ei ole totta. Se ei ole todellisuuden kaltainen. Se on vain valokuvaajan, kameranvalmistajan, filmitehtaan ja monen muun keinovalikoiman valitsema todellisuuden tuottama esitys. Kaikki valokuvat valehtelevat. Meistä jokaisen todellisuus on erilainen. Koskaan se ei mahdu yhteen, sataan tai edes tuhanteen valokuvaan.
Kuvajournalistin työn tulos ei ole se paperinpala, jolle kuva on vedostettu tai painettu. Kuvajournalistin työn tulos on se vaikutelma tai muutos, jonka se saa aikaan katsojassa. Valokuva tarvitsee aina katsojan. Ilman katsojaa se on vain paperinpala, vaikka sen vierelle joku olisi jotakin kirjoittanutkin. Luomukuva on sellainen, jossa ei ole eikä tarvitse olla tekstiä.
Martti Lintunen
valokuvaaja ja kirjailija