Mosambikissa kansalaisjärjestöjen toimintaa säätelevät lukuisat kirjoittamattomat lait. Poliittiset siteet ja sukulaissuhteet rajoittavat vallan vahtikoirana toimimista. Vapaaehtoisuudella on huono maine, koska sosialistisen kokeilun aikana vapaaehtoistyöhön pakotettiin.

Kolmekymppisen mosambikilaisen elämään on ehtinyt mahtua paljon: varhaislapsuus siirtomaavallan aikaan, kasvuvuodet itsenäistyneen maan sosialistisen kokeilun pelinappulana. Teinivuodet sodan keskellä ja aikuiseksi markkinatalouden ja rakennesopeutusohjelmien kurimuksessa. Nyt moni koulutettu kolmekymppinen löytää itsensä työskentelemästä uudessa instituutiossa: kansalaisjärjestössä.

Suomi on jo kauan ollut järjestöjen luvattu maa. Raittiusyhdistyksistä on edetty nykyisen järjestökentän mosaiikkiin. Kokemusta ja institutionaalista muistia on kertynyt jo kolmelta vuosisadalta. Mosambikissa sitä muistia on kerätty alle kymmenen vuotta – järjestötoiminta on ollut mahdollista vasta 90-luvun alusta.

Mauricio Sulilalla on syytä hymyyn. Hänen luotsaamansa Livaningon tilillä on mosambikilaisen kansalaisyhteiskunnan makein voitto. Lue lisää artikkelista Goljatin selättäjät. (Kuva: Pia Laine)

Kansalaisjärjestöt opposition saappaissa?

Mosambikin nykyarkea on mahdotonta ymmärtää, ellei tiedä mitä eilen tapahtui. Maan historia tunkee läpi kaikissa selityksissä.

Kansallinen vapautusrintama Frelimo taisteli ensin maan itsenäistymisen puolesta, sitten ulkomailta rahoitettua sissiliikettä Renamoa vastaan. Frelimo oli leimallisesti älykköjen johtama puolue, Renamo sotilaiden johtama sissiliike. Kuudentoista vuoden sotimisen jälkeen 1992 solmittiin rauha, ja pari vuotta myöhemmin järjestettiin vaalit. Frelimo nousi demokraattisesti maan johtoon ja voitti vaalit myös 1999.

Vaikka vaalivoitto oli niukka, Frelimo ei ole ollut valmis jakamaan valtaa kilpailijalleen. Kaikki avainpaikat maan hallinnossa ovat tiukasti puolueen jäsenillä miehitettyjä.

Pienemmäksikin virkamieheksi halajavan kannattaa tunnustaa väriä. Näin poliittinen oppositio on hetkellisesti pelattu ulos maan asioiden hoidosta.

Kansalaisjärjestöistä puhutaan usein uutena oppositiona, ja pohjoisessa ne tarjoavat uusia tuulia politiikan värien haalistuttua. Sodanjälkeisessä Mosambikissa kansalaisjärjestöjen valtti oli neutraalisuus: ne tarjosivat keskenään sotineita puolueita maltillisemman vaihtoehdon.

Mosambikiin sikisi rauhansopimuksen jälkeen kansalaisjärjestöjä kuin sieniä sateella. YK:n kehitysjärjestön UNDP:n arvion mukaan maassa toimii tällä hetkellä noin 400 kansalaisjärjestöä. Ennen rauhansopimusta puolueista riippumattomia järjestöjä oli neljä.

Joukkoon mahtuu järjestöjä laidasta laitaan, ruohonjuurelta vallan naapuriin. Äänekkäimmät järjestöt löytyvät pääkaupungista Maputosta. Niillä on sana jos toinenkin sanottavana siitä, miltä maan tulevaisuuden pitäisi näyttää.

Piiri pieni pyörii

Mosambikissa kansalaisjärjestöjen asema vallan vahtikoirina on kuitenkin kyseenalainen. Monen mielestä vahtikoirilla on liian läheiset suhteet vahdittaviin.

Piirit ovatkin pienet seitsemäntoista miljoonan asukkaan Mosambikissa, jossa valtaosa väestöstä on lukutaidottomia. Lukutaitoisista valtaosalla ei ole varaa kouluttaa lapsiaan. Jäljelle jää pieni varakkaiden luokka, jolla on edellytyksiä varmistaa lapsilleen hyvä koulutus.

Valta, tieto ja yhteiskunnassa eteneminen käyvät kaikkialla käsi kädessä. Mosambikissa yhtälöön voi usein lisätä myös oikean puoluekirjan – jos ei omaa niin ainakin sukulaisen. Aika moni yliopistosta valmistunut on valtapuoluetta lähellä olevista suvuista.

Järjestökenttää värittää sekin, että iso osa kansalaisjärjestöistä on frelimolaisten perustamia. Puolue ei yleensä ole arvosteltavien listan kärkipäässä. Myös ystävyys ja sukulaisuus velvoittavat, ja Afrikassa suku on laaja. Kaukaisetkin serkut tunnetaan.

”Keskustelukumppanimme Maailmanpankin Maputon konttorissa on vanha perhetuttumme. Vaikka työn puolesta kritisoinkin Pankin toimintaa, on selvää, etten voi kritiikissä mennä niin pitkälle, että siitä koituisi hänelle uhka työpaikan menetyksestä”, kertoo velka-aktivisti.

Pakollista vapaaehtoisuutta

Suomalaisten järjestöjen kantava voima on vapaaehtoistyössä. Palkatta tehtävän työn tekijöillä on monta motiivia, mutta kukaan ei enää kouluajan leirikoulukeräysten jälkeen tule vapaaehtoiseksi pakottamalla. Mosambikissa järjestöillä on vaikeuksia saada riveihinsä vapaaehtoisia.

Maa ehti elää toistakymmentä vuotta sosialistista kokeilua, jossa uutta uljasta unelmaa rakennettiin vapaaehtoisvoimin. Vapaaehtoisuus oli kuitenkin pakollista, kieltäytyä ei voinut. Siksi sanalla vapaaehtoistyö on Mosambikissa yhä ilkeä kaiku: liian moni joutui liian pitkäksi aikaa tekemään vapaaehtoisena pakkotyötä tuon tai tämän asian puolesta, eikä hyöty useinkaan koitunut omaksi hyväksi.
 

Järjestöissä vapaaehtoisena toimiminen ei edelleenkään ole kovin suuressa huudossa, vaan mieluiten toimitaan erilaisissa etujärjestöissä, jotka ajavat omaa tai läheisten asiaa. Kun sanat keräävät matkaansa historian painolastia, nuoret ovat järjestökentälläkin maan toivo. Heille pakkovapaaehtoisuus ei ole omakohtaisesti koettua vaan tarinoissa kuultua.

Vapaaehtoishalukkuutta rajoittaa myös taloudellinen tilanne. Valtaosa mosambikilaisista on aivan liian köyhiä käyttääkseen aikaansa järjestötoiminnan tapaiseen tuottamattomaan toimintaan. Kaikki liikenevä työvoima tarvitaan hengissä pysymisen varmistamiseen, ja jos oman perheen töiltä jää aikaa yli, autetaan sukulaista tai naapuria.

Sen sijaan työpaikkana kansalaisjärjestö on Mosambikissa haluttava. Suomessa kansalaisjärjestöön pestautuva tietää, ettei suurta tiliä kannata odottaa – osa työstä kuuluukin tehdä hengen palon voimin. Mosambikissa ulkomaiseen järjestöön hyvälle paikalle töihin pääsevän palkkakuitti ohittaa kevyesti julkisen sektorin palkat presidenttiä lukuun ottamatta. Ministerin peruspalkkaa enemmän on helppo tienata, vaikka muut edut jäävätkin kauas jälkeen.

Pomo on kuningas

Mosambikilaiseen kulttuuriin ei kuulu itseään ylemmän arvosteleminen. Pomolle tai isälle vastaan sanominen on jo ajatuksenakin mahdoton. Isää ei uhmata vaan häneltä kysytään neuvoja ja ohjeita. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

”Tietenkin olen sitä mieltä, että isäni on monessa asiassa väärässä. Mutta vaikka kuinka olisin vakuuttunut siitä, että hän on vanhanaikainen jäärä, minun on täysin mahdotonta arvostella häntä tai kyseenalaistaa hänen mielipiteitään”, kertoo velkakampanjassa työskentelevä tutkija.

Viranomaiset kuuluvat samaan kastiin, eikä korkeita viranomaisia ahdistella ikävillä kysymyksillä. Paikalliskielissä valtaapitävistä käytetään samoja sanoja kuin jumalista. Ja kun jumala tulee kylään, käyttäydytään. Sukset menevätkin Mosambikissa helposti ristiin, kun aletaan puhua lobbaamisesta.

”Ulkomainen kumppanimme kysyi kerta toisensa jälkeen, miksemme marssi parin korttelin päässä olevaan valtionvarainministeriöön näkemyksiämme esittelemään. Se nyt vaan on mahdotonta”, tutkija jatkaa.

Miksei sitä tehdä mahdolliseksi?

Kulttuuri ei muutu vain siksi, että joku asia toimisi jonkun mielestä paremmin kuin ennen. Tavat ja arvot eivät ole ikuisia, mutta muutos on hidasta. Ulkoapäin sitä on turha tuputtaa. Kuvitelkaa minkä vastaanoton Suomessa saisi EU-direktiivi, joka määräisi ihmiset ajattelemaan positiivisesti marraskuussa. Ja tervehtimään iloisesti vastaantulijoita marraskuisessa räntäsateessa. Mahdotonta.

Juttu perustuu viiden eri mosambikilaisen kansalaisjärjestön työntekijöiden kanssa käytyihin keskusteluihin. Jutussa ei käytetä heidän nimiään, koska keskustelujen alussa niin sovittiin mahdollisimman avoimen tiedonvaihdon takaamiseksi.