Rasismista puhutaan paljon. Sen vastustajalla ja kannattajalla on kuitenkin jotain yhteistä: kumpikaan ei pysty määrittelemään rasismia ja molemmat vähättelevät varsin usein ongelman vakavuutta. Ero on tietysti se, että vastustaja puhuu siitä enemmän.

Yleinen lausunto kadunmiehen suusta kuuluu näin: ”En ole rasisti, mutta…” Tämän jälkeen puhe jatkuu poikkeuksetta stereotypisoimalla kaikki Suomessa asuvat ulkomaalaiset (sana ulkomaalainen ei tietenkään sisällä valkoihoisia länsimaalaisia). Ehkä yksi osuvin rasismin synonyymi on juuri ”mutta” mainitussa lauseessa.

Osallistuin äskettäin rasisminvastaiseen ”round table” -tilaisuuteen, jossa olivat koolla Suomen rasismia vastustavat tahot. Osallistujat keskustelivat muun muassa rasismin syistä ja seurauksista. Minkä takia jotkut Suomessa asuvat etniset ryhmät saavat parempaa kohtelua ja jotkut huonompaa? Meneekö vietnamilaisilla paremmin, koska he ovat paremmin työllistyneitä kuin muut maahanmuuttajat (tilastollisesti tämä ei muuten pidä paikkaansa) eli eivät laiskottele? Miksei maassa asuvia intialaisia tai pakistanilaisia haukuta? Olisiko uskonnolla jotain tekemistä asian kanssa?

Historia on todistanut, että rasismiin voi syyllistyä mikä tahansa kansa mitä tahansa ryhmää vastaan. Ihonvärillä, rodulla, uskonnolla, syntyperällä tai kielellä ei ole väliä, vaikkakin joku näistä nostetaan aina alibiksi. Round table -tilaisuudessakin syitä etsittiin näistä stereotyyppisistä eroista, vaikka itse asiassa rasismin syyt löytyvät ”rasistin” olemuksesta.

Venäläiset ovat ulkonäöltään lähes samannäköisiä kuin suomalaiset, mutta tilastojen mukaan venäläisen naapurin hyväksyy vain 30 prosenttia suomalaisista. Amerikan mustia käännytettiin kristinuskoon, sitten heitä ei päästetty valkoisten kirkkoihin, ja kun heillä oli omat kirkot, niitä poltettiin. Vaikka Suomessa pakistanilaisista tai intialaisista ei puhuta pahaa, Englannissa on toisin: sana ”paks” viitaten pakistanilaiseen on melkein kirosana. Siellä he ovat yksi suurimmista vähemmistöryhmistä.

Tällaiset pohdiskelut eivät ole uusia. Toisen maailman sodan jälkeen syntyi lukuisia tieteellisiä tutkimuksia fasismin ja ksenofobian syistä. Kehitettiin jopa persoonallisuustesti, joka paljastaa rasistiset taipumukset; Theodore Adornon työryhmän kehittämällä fasismin mitta-asteikolla korkean pistemäärän saajat ovat yleensä ajattelussaan kankeita, hyvin tietoisia itsestään ja muiden välisistä arvoaste-eroista, kunnioittavat suuresti esimiehiään, ovat hyvin ankaria alamaisiaan kohtaan ja yleisesti ennakkoluuloisia etnisiä- ja vähemmistöryhmiä kohtaan. Tähän lisää vain nationalismi, tiukka moraali ja auktoriteettiusko, ja fasistin resepti onkin valmis. Sanotaan vaikka F-tyyppinen persoonallisuus. Kuulostaako tutulta?

Rasismin juuret ovat mielestäni kansojen kasvatuksessa. Ylemmyydentunto ei synny ilman sitä vahvistavaa alemmuudentuntoa. Miten barbinuken kanssa leikkivä tyttö voi arvostaa omaa tummaa ihoaan, mustia hiuksiaan tai itämaista vartaloaan? Miten Hollywood-sankareiden kauneutta ja luksuselämää ihaileva nuori voi pysyä tyytyväisenä muutaman dollarin kuukausipalkkaansa?

Tällainen käänteinen rasismi on monelle kehitysmaalle tabu. Siitä ei puhuta vaikka kaikki ovat siitä tietoisia. Persianlahden arabimaat rekrytoivat vuosittain satoja asiantuntijoita länsimaista. Kirjoittamaton sääntö on, ettei tummaihoisia palkata, vaikka he olisivat Euroopassa syntyneitä. Suomalainen lääkärikollegani oli hämmästynyt saatuaan tietää, että hänen egyptiläinen työkaverinsa sai Saudi-sairaalassa puolet vähemmän palkkaa kuin hän, v

Siirtolaisen maailma muuttuu kuitenkin äkkiä. Muutaman vuoden jälkeen hän tajuaa menettäneensä vähintään yhtä paljon kuin on saanut. Siirtomaahan soputumisen hinta on oman kulttuurin vahvuuksien ja arvojen menettäminen. Itse olen aina pyrkinyt säilyttämään taustani arvokkaat ominaisuudet ja oppimaan uuden kotimaan hyvät puolet. Ironisesti tuloksena on ollut se, että tunnen itseni niin Suomessa kuin Iranissakin muukalaiseksi – ja sellaisena minua myös on pidetty molemmissa maissa.

Rasismista puhutaan paljon. Mutta harvoin oikeita sanoja – tai oikeat ihmiset. Siksi presidentti Halosen uudenvuodenpuhe oli todella tervetullut. Oikea ihminen, oikea aika ja paikka ja vielä oikeat sanat. Juuri näin on, näemme ”jäävuoren huipun”. Jäävuoren pohja, valitettavasti, olemme me!