Floridan tragikomedian naurut on nyt naurettu. Monilta hymy on tyystin hyytynyt.
”Oh God, My President is an Idiot” luki mielenosoittajan banderollissa Washingtonissa Yhdysvaltain 43. presidentin virkaanastujaispäivänä. Moni muisteli ”Mikki-Hiiri” Ronald Reaganin valtaannousua.
Deja vú -ilmiö ei johdu ainoastaan siitä, että monen amerikkalaisen on silminnähden vaikea suhtautua kunnioittavasti uuteen presidenttiin. Myös varsinaisen politiikan sisältö ja tekijät muistuttavat 20 vuoden takaisia aikoja.
Muulle maailmalle ei ole yhdentekevää, minkälainen porukka on maailman ainoan supervallan ruorissa seuraavat vuodet – ja mihin suuntaan sen odotetaan ruoria kääntävän. Mikäli USA:n ulkopolitiikan asiantuntijoiden ja kansalaisjärjestöjen mielipiteisiin on luottamista, Bushin hallinnon ulkopolitikka ei tule olemaan varsinaisesti uutta vaan hyvin vanhaa.
Bushin voitto merkitsee sotateollisen kompleksin paluuta Yhdysvaltain hallinnon ytimeen, kauhisteli The Guardian tammikuussa. Toiset puhuvat kylmän sodan paluusta. Joka tapauksessa hallituksen ensi askeleet osoittavat, että tarkoitus on Bill Clintonin aiheuttaman valitettavan väliaikaisen sekaannuksen jälkeen palauttaa asioiden ”luonnollinen tila”, joka perustuu USA:n sotilaalliseen mahtiin ja amerikkalaisen talouselämän etuun.
Ulkopolitiikan kylmä sisäpiiri
Jos Clinton yritti tuoda uutta sukupolvea Yhdysvaltain hallintoon, hänen seuraajansa ympäröi itsensä tuota edeltäneen ajan luotetuilla veteraaneilla. Presidentin ahkeruudesta ja asiantuntemuksesta huolissaan olevien ei tarvitse kantaa murhetta hallinnon tehokkuudesta.
Harva uskoo presidentin itse johtavan hallitustaan, jonka sisäpiirissä työtehosta huolehtii vahva ja kokenut joukko konservatiivisia öljy- kaivos- auto- ja sotateollisuuden huippujohtajia. Hallituksen poliittinen kokemus kattaa Richard Nixonin, Gerald Fordin, Reaganin ja isä-Bushin konservatiiviset presidenttikaudet, onpa mukana yksi Clintoninkin ministeri.
Presidentti voi rauhassa keskittyä vaikka pelaamaan videogolfia työhuoneessaan. Hänen hallituksensa ”pääministerin” rooli on varattu varapresidentti Dick Cheneylle, joka toimi 1970-luvun puolivälissä jo presidentti Fordin henkilökuntapäällikkönä ja oli isä-Bushin puolustusministerinä keskeisesti junailemassa Persianlahden sotaa.
Cheneylle on valmisteltu varapresidentille ennen näkemätön rooli, jossa hän sekä johtaisi ulkopolitiikan suunnittelua että olisi vahvassa roolissa näiden suunnitelmien hyväksymisessä. Myös puolustus- ja sisäpolitiikassa varapresidentille on tulossa vahva rooli. Yhdysvaltain hallitukseen Dick Cheney palaa maailman suurimman öljynporausyhtiön Halliburtonin johdosta.
Puolustusministeriksi 25 vuoden jälkeen palannut Donald Rumsfeld aloitti jo ensimmäisellä Euroopan-matkallaan varsinaisen leipätehtävänsä, ”tähtien sodan pojaksi” kutsutun kansallisen ohjuspuolustusjärjestelmän (NMD) myyntityön. Bushin hallinto on valmis käyttämään yli 120 miljardia dollaria järjestelmään, jota rauhanliike kutsuu täysin torsoksi ja jonka katsotaan heikentävän Yhdysvaltain turvallisuutta ja lisäävän jännitystä maailmassa.
Rumsfeldin ura on hyvin samankaltainen kuin Cheneyn. Hän itse asiassa antoi nykyiselle varapresidentille tämän ensimmäisen viran avustajanaan Nixonin hallinnossa. 70-luvun lopulta Cheney on tehnyt bisnesuraa, pääasiassa kansainvälisissä lääkefirmoissa, G.D. Searlessa ja viimeksi Gilead Sciences -firmassa.
Ulkoministeri Colin Powell saattaisi nyt olla Yhdysvaltain ensimmäinen musta presidentti, jos olisi aikanaan halunnut. Suosion takana on sotasankarin rooli isä-Bushin puolustusvoimien komentajana Persianlahden sodassa kymmenen vuotta sitten. Ammattisotilaan maineellaan ratsastava Powell on kuitenkin Yhdysvaltain poliittisin (ja suosituin) kenraali sitten Eisenhowerin ja vietti sotilasuransakin lyhyitä taistelukomennuksia lukuunottamatta Washingtonissa. Valkoiseen taloon hän tuli jo Nixonin aikana ja nousi Reaganin loppukaudella turvallisuuspoliittiseksi neuvonantajaksi asti.
Turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Condoleezza Rice on Bushin ulkopolitiikan tiimin neljäs vahva pyörä. Huipulle pääseminen USA:n konservatiivisessa puolueessa ei ole helppoa nuorelle mustalle naiselle eikä ”Condi” ole mikään ottotyttö tässä hallinnossa. Kansallisen turvallisuusneuvoston Venäjä-asiantuntijana toiminut ja 38-vuotiaana Stanfordin yliopiston rehtoriksi noussut urheilullinen klassinen pianisti Rice nauttii presidentin henkilökohtaista luottamusta ja yhdistää viehätysvoimaansa kylliksi kylmää terästä saadakseen tahtonsa läpi. Hän toimi 90-luvun maailman laajimpiin kuuluvan öljy-yhtiö Chevronin hallituksessa, keräsi sievoisen omaisuuden ja sai vielä Chevronin nimeämään öljytankkerinkin mukaansa.
Abortista kuuma peruna
Ensimmäisenä varsinaisena työpäivänään Bush löi ällikällä ihmisoikeus- ja naisjärjestöt kieltämällä USA:n rahoituksen sellaisilta kehitysyhteistyöprojekteilta, jotka tarjoavat aborttia tai harjoittavat aborttia koskevaa valistusta ja neuvontaa. Tällaisen päätöksen teki alunperin Reagan vuonna 1984, isä-Bush piti sen voimassa ja Clinton kumosi sen ensi töikseen.
Presidentti teki päätöksensä USA:n aborttioikeuden kannalta symbolisesti tärkeän Roe vs. Wade -päätöksen 28-vuotispäivänä. Maailman sosiaalifoorumissa Porto Alegressa tammikuussa toistakymmentä naisverkostoa tuomitsi Bushin päätöksen, ”joka vaarantaa yli 20 vuoden taistelumme tulokset niin meidän maissamme kuin kansainvälisestikin”.
Abortista on tulossa Bushin hallinnon kuuma kysymys muutenkin, kun oikeusministeriksi nousee kovan linjan konservatiivi John Ashcroft, joka haluaa kieltää naisen oikeuden aborttiin jopa raiskaustapauksissa.