Muutamassa koillisthaimaalaisessa kylässä otettiin käyttöön paikallinen maksuväline, bia. Pian bian nähtiin rikkovan useita lakeja ja olevan jopa uhka maan talousjärjestelmälle. Nyt lainsäädännöstä etsitään bian mentävää aukkoa.
Bia Kud Chumin puolestapuhujat Menno Salverda, Buatong Boonsri, Pornpita Klangpukiew ja Wanlop Pitchpongsa esittelevät biaseteleitä Jubilee South -kokouksessa Bangkokissa. (Kuva: Timo Kuronen)
Keväällä 2000 thaimaalaisissa päivälehdissä oli lukuisia, useimmiten myönteiseen sävyyn kirjoitettuja artikkeleita paikallisrahakokeilusta koillisen Yasothonin maakunnan Kudchumin piirikunnan kylissä. Bian maaliskuinen lanseeraus oli ollut onnistunut. Eräässä lehdessä lainattiin kuitenkin paikallisvirkamiestä, jonka mukaan systeemi saattoi olla uhka kansalliselle turvallisuudelle. Pian maakuntahallinnon talousosasto kommentoi omassa kirjeessään Thaimaan keskuspankille, että järjestelmä rikkoi varmasti valuuttalain yhdeksättä artiklaa.
Huhtikuun loppu oli piirikunnan rauhallisissa maalaiskylissä vilkasta aikaa. Erilaisia valtion viranomaisia saapui Kudchumiin solkenaan tekemään arviointeja ja osoittamaan kaapin paikkaa. Paikallisten pelättiin ajavan jopa vapaavaltion perustamista. Bian käyttö oli lopetettava heti ja ainakin siihen saakka, kunnes Thaimaan pankki oli sanonut viimeisen sanansa. Kylän asukkaista tuli syyllisiä kunnes toisin todistetaan.
Mikä biassa oli niin vaarallista, että sen käyttö oli lopetettava? Eivätkö paikallisrahakokeilut ole kannatettavia, paikallista taloutta edistäviä ja samalla laajempaa hyvinvointia tuovia?
Mistä bia sai alkunsa?
Kudchumin alue on melko tyypillistä Koillis-Thaimaan maanviljelysseutua. Korkealuokkaista jasmiiniriisiä tuotetaan karusta maaperästä ja epävarmoista sateista huolimatta. 95 prosenttia alueen perheistä harjoittaa viljelyä, mutta keskimääräinen maataloustulo on vain 300 Yhdysvaltain dollaria vuodessa.
Bia-aktiivi Pornpita Klangpukiewin mukaan alueen kyläyhteisöissä on pitkä solidaarisuusperinne, kiitos muun muassa aktiivisten buddhalaismunkkien. Yrttien ja luonnonmukaisten puutarhatuotteiden kasvatusta sekä luontaislääketieteen harjoittamista on edistetty. Riisinvälittäjien vallan pienentämiseksi perustettiin vuonna 1991 osuuskunta, joka on rakentanut jo kaksi myllyä paikallista luomuriisiä varten.
”Huolimatta yrttikeskuksen ja riisimyllyn menestyksestä kyläläiset tunsivat häviävänsä taistelun kasvavia tuotantokustannuksia ja valtiollisen maatalouspankin lainanhoitokustannuksia vastaan. Tarvittiin lisää tuotannon monipuolistamista sekä yhteisöstä ulosvirtaavien rahan, resurssien ja ihmisten pysäyttämistä”, Pornpita kertoo.
Thaimaan paikallisrahaprojekti TCCS (Thai Community Currency Systems project) alkoi muutaman kansalaisjärjestön ja säätiön yhteistyönä vuonna 1997. Kanadalaisen ja hollantilaisen vapaaehtoistyöntekijän tehtävänä oli ulkomaisten paikallisrahakokeilujen ja thaijärjestöjen välinen tiedonvaihto.
TCCS ja Kudchum kohtasivat Surinin maakunnassa järjestetyssä Maailmantalouden vaikutukset paikallistasolla -seminaarissa syyskuussa 1998. Neljä seminaariin osallistunutta kudchumilaista sai herätyksen voisiko paikallisraha auttaa riisimyllyn tulojen pysymisessä yhteisön sisällä?
Sanoista seteleihin ja toripöydälle
Pian TCCS:n työntekijät viettivät useita kuukausia Kudchumissa oppien kylien historiasta, elinkeinoista ja paikallisista kehityshankkeista.
”Eräässä työpajassa määriteltiin pahin yhteisöä uhkaava tulevaisuuden ongelma. Lähes kaikkien osallistujien mielestä se oli viljelijöiden ylivelkaantuminen”, TCCS-projektissa työskennellyt Menno Salverda muistelee.
”Etsittäessä ratkaisumalleja riisimylly ei noussutkaan ykköseksi, vaan kyläläiset pitivät ruokaturvaryhmien perustamista paljon tärkeämpänä. He ymmärsivät, että keskittyminen rahatulon hankkimiseen ei riitä.”
Kylissä alettiin järjestää lisää osallistavia koulutustilaisuuksia paikallistalouden merkityksestä. Eräs menetelmistä oli kylän rahavirtojen laskeminen.
”Kun ihmiset huomasivat, että perheissä kulutetaan satoja markkoja vuodessa monikansallisten yritysten makeistuotteisiin, heräsi vaatimus paikallisten vaihtoehtojen tarjoamiseksi. Kohta järjestimmekin koulutusta omaa makeistuotantoa varten. Tuotamme nyt itse myös sampoota ja astianpesuainetta”, bian kehittämisessä alusta asti mukana ollut perheenemäntä Buatong Boonsri kertoo.
Kaksi innokasta kustakin kuudesta kylästä muodostivat yhdessä työryhmän suunnittelemaan paikallisrahajärjestelmän yksityiskohtia. Vaihdokkeen nimeksi sovittiin bia, joka paikallismurteessa tarkoittaa muinoin vaihdon välineenä käytettyä simpukankuorta.
Bia-seteleille järjestettiin suunnittelukilpailu, ja painokoneeseen asti pääsivät koululaisten riisinviljelyn eri vaiheita ja eri juhlatilaisuuksia esittävät piirrokset. Setelien arvot ovat 1, 5, 10, 20 ja 50 biaa. Ne ovat samanarvoisia Thaimaan bahtin kanssa.
”Päädyimme bia-seteleihin, koska niitä on helpoin käyttää. Vaihtokauppa pelkillä tavaroilla on vaikeampaa. Biaa voi kuitenkin käyttää maksuvälineenä vain oman yhteisön tuotteisiin ja palveluihin, ulkoa tuodut tavarat maksetaan bahteissa. Myös paikallisen tuotteen hinta voi olla osittain bahteissa. Eli bia ei missään nimessä ollut syrjäyttämässä bahtia”, Pornpita selventää.
Lainaa korotta
Ennen kuin biat laskettiin liikkeelle työryhmän velvollisuutena oli vielä paikallisrahakokeilun organisaatiosta, pankista ja lainasäännöksistä päättäminen. Pankin jäseniksi rekisteröityvät ihmiset saivat luvan nostaa korotonta lainaa 500 bian arvosta.
Juuri lainakorot ovat Menno Salverdan mukaan asian ydin: ne lisäävät jo ennestään varakkaiden varallisuutta, kun taas sato-ongelmissaan painivat viljelijät joutuvat velkakierteeseen. Kun riippuvaisuus ulkopuolisesta rahataloudesta on suuri ja velkakierre sitoo ihmiset tuotannon tehostamiseen, tämä vaikuttaa negatiivisesti kyläyhteisöjen perinteisiin sosiaalisiin suhteisiin, kuten naapuriapuun.
Korottomat paikallislainat ja -talletukset poistavat tarpeen spekuloida rahalla. Näin vapautuu varoja paikalliseen tuotantoon ja kulutukseen. Lisääntyneen tuotannon ansiotulolla voidaan puolestaan maksaa pois ulkopuolisia kuluja ja velkoja.