Vähiten kehittyneet maat ovat pääosassa Yhdistyneiden kansakuntien konferenssissa toukokuussa. Optimistit toivovat, että kolmas kokous jää viimeiseksi. Jääköhän se?

Toukokuun 14:ntenä Brysseliin kokoontuu valtava joukko eri maiden ministereitä sekä valtiollisia ja kansainvälisten järjestöjen virkamiehiä. Heillä on siellä viikko aikaa viimeistellä maailmanlaajuinen toimintaohjelma, jolla auttaa 49 köyhintä maata kehityksessä tällä vuosikymmenellä.

Käsiteltävien maiden mielestä kansainvälinen yhteisö on vastuussa niiden tilanteesta, ja ne haluavat rikkaammilta lisää kahdenvälistä kehitysapua, velkansa anteeksi ja pääsyä pohjoisen markkinoille.

Köyhimpien maiden lisäksi kehitysmaiden G77-ryhmään lukeutuu myös maita, jotka eivät ole oloiltaan kaukana vähiten kehittyneistä. ”Näissä on vastahakoisuutta myöntää erityiskohtelua köyhimmälle maaryhmälle”, linjanjohtaja Matti Kääriäinen ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöosastolta kertoo.

Filippiinit ilmoitti Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa, että panostus LDC-konferenssiin syrjii muita kehitysmaita. Kääriäisen mukaan Brysselissä sovittavan kohtelun voi riitauttaa, jos kyse on kauppajärjestön mandaatin asioista, kuten tuotantokapasiteetin lisäämisestä tai markkinoille pääsystä. Vapaaehtoista apupäätöstä ei voi.

”Jos esimerkiksi rikkaat maat päättävät kohdentaa aiempaa enemmän kahdenvälistä kehitysapua vähiten kehittyneille maille, se on donorien vapaaehtoinen päätös eikä sitä säädellä kansainvälisellä sopimuksella. Ei siitä voi valittaa mihinkään”, Kääriäinen selvittää.

Euroopan unioni korostaa kokouksen valmisteluissa köyhyyden vähentämistä ja kestävää kehitystä. Yhdysvallat ja muut rikkaat maat ovat sitä mieltä, että vähiten kehittyneillä mailla itsellään on vastuu suotuisan ympäristön luomisesta, mikä edellyttää huonon hallinnon ja korruption juurimista.

Syrjäytymistä 80- ja 90-luvuilla

Vähiten kehittyneistä maista ryhdyttiin puhumaan jo YK:n kauppa- ja kehityskonferenssissa Unctadissa 1964. Neljä vuotta myöhemmin Unctad I -kokous antoi niistä ensimmäisen päätöslauselman. Tuolloin maita eroteltiin vain tavaraviennin erojen perusteella.

Kun köyhimmät maat listattiin 1971, joukkoon joutui, jos maan henkeä kohden laskettu bruttokansantuote oli sata dollaria tai alle, teollisuuslohkon osuus korkeintaan kymmenen prosenttia BKT:stä ja lukutaitoisia joka viides tai vähemmän.

Ensimmäinen YK-kokous (UNLDC I) järjestettiin Pariisissa 1981. Se sopi kehityksen välineiksi kansantalouksien rakenneuudistukset, kehitysavun, velanoton ja kaupan. Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin ehdot liberalisoivat kehitysmaita teollisuusmaitakin nopeammin.

Köyhimpien maiden taloudellinen tilanne paheni, ulkomaanvelan hoito oli useimmille taakaksi.
Päätettiin järjestää UNLDC II 1990, minkä jälkeen ryhdyttiin korostamaan yhteisvastuuta ja kumppanuuden vahvistamista.

Vuosikymmenen puolivälissä arvio UNLDC II:n tuloksista oli synkkä: köyhimpien maiden marginalisoituminen jatkui. Niinpä päätettiin kutsua koolle kolmas YK-konferenssi, joka on nyt ovella.

Odotuksia laidasta laitaan

Huhtikuun alussa globaali ohjelma oli vielä ”totaalisessa kaaoksessa”. Suomen valmistelutyöryhmää vetävä Kääriäinen kertoo, että osa maista haluaa pitkän ja yksityiskohtaisen ohjelman. Yhdysvalloille taas tuntuisi riittävän parin kolmen sivun julistus.

”Etenkin Yhdysvallat pelkää vähiten kehittyneitä maita suosivia voimakkaita kannanottoja. Yhdysvaltain mielestä kehitysmaissa täytyy vain luoda oikea ympäristö taloudelliselle toiminnalle ja sitten markkinavoimat hoitavat loput.”

Pohjoismaat katsovat, että kaikkea ei voi jättää markkinavoimille jos köyhyyttä halutaan lievittää, vaan myös valtioiden on toimittava.

Hollannin kehitysyhteistyöministeri Eveline Herfkens totesi YK:ssa helmikuussa, että ”kokous onnistuu; rikkaat, köyhät ja kaikki siltä väliltä ymmärtävät tehtävänsä paremmin sen jälkeen”. Hän myös toivoi yhteiseltä ohjelmalta sellaista konkretiaa, että Brysselin kokous jää viimeiseksi.

Kääriäinen pitää tätä menneitä kokemuksia vasten epätodennäköisenä. Onko opittu mitään?
”Kaikki riippuu enemmän poliittisesta tahdosta kuin muusta. Sitä on tai ei ole.”

Tahtokin uhkaa huveta, jos Yhdysvaltain talouslama kärjistyy Japanin, Argentiinan ja Turkin vanavedessä. Maailmantalouden kriisitilassa LDC-kysymystä on vaikea saada enää keskipisteeseen, Kääriäinen arvelee.

Köyhimpien maiden ongelmia ei hänen mielestään edes haluta hoitaa: kilpailu loppuisi ja markkinatalous näivettyisi, jos ei olisi kenen kanssa kilpailla. ”Tämähän on vallitseva teoria maailmassa.”

Neuvotteluissa ovatkin avainasemassa samat voimat kuin maailmankaupan lisäliberalisointia ajavan Maailman kauppajärjestön niin sanotussa Quadissa; Euroopan unioni, Yhdysvallat, Japani ja Kanada. Kauppateeman istuntoa isännöivät EU-komissaarit Pascal Lamy ja Poul Nielson, WTO ja Tansanian kauppaministeri.

Ensimmäisessä valmistelukokouksessa puhunut kansalaisjärjestöjen edustaja Motarilavoa Hilda Lini totesi, että on epäreilua ja mahdotonta otaksua kehitysmaiden hyötyvän globalisaatiosta samalla kun ne pakotetaan avaamaan taloutensa rikkaita maita nopeammin. Kansalaisjärjestöt ovat huomauttaneet, että köyhimpien maiden syrjäytyminen näkyy siinäkin, etteivät niiden kansalaisyhteiskunnat pysty osallistumaan valmistelukokouksiin.

Ympäri maailmaa kansalaisjärjestöt ovat ääneen epäilleet puheita talouden globalisoimisen todellisista vaikutuksista kehitykseen ja peränneet riippumattomia selvityksiä niistä.