Josue Sanchezin töissä yhdistyvät Andien kosmovisio ja nykymaailma.

Sánchezin teosten valtaisa ja iloinen värikylläisyys on peräisin intiaanien tekstiileistä.

Perulaisen taidemaalarin Josue Sánchezin kotipiha erottuu helposti muista lähitienoon taloista: talon edusta on täynnä erimuotoisia veistoksia. Koirankopissa ei makaa koira vaan kivestä veistetty leijona. Sánchezin vikkelä poika Álvaro juoksee vastaan ja moiskauttaa perulaisittain tervetuliaissuukon vierailijan poskelle. Taiteilija löytyy sokkeloisen talon työhuoneesta.

Josue Sánchez, 56, tunnetaan parhaiten uskonnollisaiheisista maalauksistaan. Hänen töissään yhdistyvät Andien kosmovisio ja nykymaailma. Kristillisissä teoksissa Jeesus esiintyy luontevasti Andien pyhien symbolien rinnalla. Värit ovat täynnä elämää ja iloa.

”Perulainen papisto ei aikoinaan pitänyt siitä, että intiaanit katselivat kirkossa mieluummin seinillä olevia maalauksia kuin kuuntelivat saarnaa. Itse olen kuitenkin pyrkinyt elävöittämään uskonnollisia teoksia muun muassa kuvaamalla niissä tavallisia ihmisiä työn touhussa. Mielestäni pysyvä sanoma on pikemminkin tauluissa kuin papin puheessa” Sánchez kertoo.

Yhdeksi Perun suosituimmista maalareista noussut Sánchez aloitti uransa mahdollisimman kaukana kirkoista: yökerhoissa ja diskoissa. Hän kuvitti kotiseutunsa Huancayon tanssipaikkojen seiniä omintakeisilla maalauksillaan. Paikkakunnalle töihin tullut ranskalainen pappi sai kuulla Sánchezin taidoista ja tilasi ennakkoluulottomasti maalarilta muutamia alttaritauluja. Tulos miellytti, ja Sánchez alkoi saada lisää uskonnollisia tilaustöitä.

Matka perulaisesta kylästä maailmalle oli loppujen lopuksi yllättävän lyhyt. Huancayossa vieraillut satunnainen hollantilainen matkaaja näki Sánchezin alttaritaulut ja ihastui. Pian tieto perulaisen taiteilijan aikaansaannoksista oli levinnyt ulkomaille, ja hänen tekemiään kalentereita ja kortteja myytiin Hollannin lisäksi Ranskassa ja Saksassa.

Suomeen Sánchezin taidetta alkoi tuoda Kirkon Ulkomaanapu. Muitakin kontakteja oli: Sánchezin vuonna 1994 tekemä maalaus seikkaili pitkään Tampereen kehitysmaakaupan Nicaragua-kahvin etiketissä ennen kuin hän itse tiesi asiasta mitään.

Pastorin pojasta ”kansalliseksi maalariksi”

Josue Sánchez on pienessä maanviljelijäyhteisössä vaikuttaneen pastorin poika. Siksi ei ole ihme, että hän ilmoittaa raamatullisen ja kristillisen perinteen yhdeksi inspiraationsa lähteeksi. Oman osansa Sánchezin omintakeiseen tyyliin ovat antaneet myös maaseutuyhteisön elämä ja Amerikan valloitusta edeltäneiden kulttuurien taide. Hänen maalaustekniikkansa on saanut vaikutteita paikallisesta niin sanotusta kansantaiteesta, jossa yleisiä aiheita ovat esimerkiksi kuvitetut kurpitsat ja värikkäät tekstiilit.

Sánchezin kauneus- ja muotokäsitykset ja taulujen teemat, inspiraatio yleensä, kumpuavat hänen henkilökohtaisista kokemuksistaan ja elämyksistään kotiseudulla ja viidakossa. Teosten valtaisa ja iloinen värikylläisyys on peräisin intiaanien tekstiileistä. Intiaanien elämää Sánchez on seurannut läheltä koko ikänsä.

Joidenkin kriitikoiden mukaan hänen teoksensa edustavat naivismia. Sánchez itse sanoutuu termistä jyrkästi irti: ”Maalaukseni ovat realistisia, vaikka saattavat joidenkin mielestä näyttää naivistisilta. Naivismissa on mukana valokuvauksellisuus, mitä ei voi sanoa omista teoksistani, joissa korostuvat jokapäiväiset ilmiöt ja symbolit. Maalaukseni eivät ole pysähtyneitä. Niissä kansan kieli kääntyy taiteen kielelle.”

Sánchez tarkkailee Andien sivilisaation jatkuvuutta ja kamppailee kaupungistumista vastaan. Omien sanojensa mukaan hän on ”kansallinen maalari”. Hän haluaa tehdä selvän pesäeron taiteilijoihin, jotka suuntaavat työnsä turisteille tai maalaavat muotokuvia varakkaista yksityishenkilöistä.

Taidetta ei Perussa määritellä tarkasti. Useimmiten maalauksista käytetään termiä artesanía, jolla viitataan käsintehtyyn tai käsityöläisen tekemään esineeseen. Artesaniaan liittyy yleensä kaupallisuus: kun yksi taiteilija saa yhden tuotteen kaupaksi, muut alkavat tuottaa samaa tavaraa. On hyvin yleistä, että taidetta tehdään nimenomaan myyntitarkoituksessa eikä niinkään yhteiskunnalliseksi kannanotoksi tai omaksi huviksi.

Taiteilijaelämää perulaisittain

Mainetta niittäneen perulaisen taiteilijan elämä eroaa melkoisesti länsimaisen kollegan urasta, sillä Perun hallitus ei tue taidetta lainkaan. Sánchez ei ole kuitenkaan katkera: ”Vaikka taiteilijat eivät saa rahoitusta, yliopistoväki ja lehdistö tukevat moraalisesti. Tukea ja arvostusta tulee myös ulkomailta.”

”Yhden ainoan kerran olen saanut virallista rahoitusta: Perun hallitus maksoi näyttelyni, joka oli esillä erään eteläamerikkalaisen kokouksen yhteydessä. Näyttely päätyi myös pääkaupungin Liman taidemuseoon yhdessä Ecuadorin kuuluisimman taiteilijan Guyasaminin teosten kanssa.”

Jos rahoitusta olisi saatavilla, Sánchez toivoisi apua näyttelyiden järjestämisessä ja materiaalihankinnoissa. Tämän lisäksi pieniin provinssikaupunkeihin tarvittaisiin näyttelytiloja.

Taiteilijoiden ja taiteen sanotaan heijastavan yhteiskuntaa, mutta myös yhteiskunta saa vaikutteita taiteesta. Omana poliittisena tavoitteenaan Sánchez pitää sellaisen nykyisyyden tallentamista, jota modernisaatio ei ole vielä tuhonnut. Hän haluaa myös tuoda taiteessaan esille Perun sosiaalisia ongelmia. Maalari toivoo teostensa lisäävän kansallista yhtenäisyyden tunnetta. Hänen tekemiään kuvia on käytetty monissa perulaisissa julkaisuissa.

Ulkomaanmatkoillaan Sánchez on kokenut, että häntä arvostetaan. Hän on myös huomannut, miten Eurooppa ja Peru eroavat toisistaan: ”Sanotaan, että taide on universaalia. Kaikkialla eivät kuitenkaan päde samat säännöt taiteen suhteen. Esimerkiksi Pariisissa Montmartrella sadat taiteilijat saavat esitellä ja myydä töitään ja ihmiset ovat aidosti kiinnostuneita. Perussa se ei olisi mahdollista.”

Kiinnostusta Josue Sánchezia kohtaan riittää – Perussakin. Kun Sánchez maalasi Huancayon kaupungin muuria kaupunginhallituksen tilaustyönä, sadat ihmiset tulivat uteliaina ihmettelemään. Pian häntä pyydettiin luennoimaan kouluihin.

Kehitysyhteistyö ei saa olla kokeilua

Taiteen ammattilaisena ja kansallisen perinnön säilyttämisen puolestapuhujana Sánchez on törmännyt useasti myös kehitysyhteistyöhankkeisiin, jotka tähtäävät paikallisen kulttuuriperinteen tukemiseen.

Maalari ehdotti itse 1980-luvun puolivälissä, että erääseen saksalaisten ja sveitsiläisten rahoittamaan kehitysyhteistyöhankkeeseen liitettäisiin pieni, neljän intiaaniyhteisön kulttuuriprojekti. Ehdotus hyväksyttiin, ja mukaan lähti yli 30 yhteisöä. Innostus oli suuri, mutta rahat loppuivat jo parissa vuodessa.

Vaikka intiaaniyhteisöhankkeen kokemus oli myönteinen, Sánchezin mielestä kehitysyhteistyöhön liittyy liikaa paternalismia. ”Länsimaisilla järjestöillä on pakottava tarve auttaa, vaikka aina niillä ei ole kykyä valvoa rahojen käyttöä.”

Vääränlaiseen paternalismiin syyllistyy myös Perun hallitus. ”Esimerkiksi Perun viidakko on täysin oma kulttuurinsa alkuperäiskansoineen. Hallitus ei ota lainkaan huomioon alueellisia eroavaisuuksia. Esimerkiksi kansallisen koulutusohjelman tavoitteet ovat varsin yksioikoisia, vaikka eri puolilla maata vallitsee hyvin erilaisia todellisuuksia.”

Paternalismista eroon pääseminen ei yksinään riitä. Sen lisäksi pitäisi vielä osata puhaltaa yhteen hiileen. ”Nykyinen kehityssuunta on sellainen, että useat ulkomaiset järjestöt tekevät samanlaista työtä hyvin monella eri taholla. Koordinoimaton hankkeiden kirjo saattaa aiheuttaa paikallisissa yhteisöissä konflikteja. Liian moni järjestö tulee samaan paikkaan eri tarkoituksin – ja kokeilupohjalla. Ihmisistä ei ole mukava joutua koekaniineiksi.”